Ontologisia mietelmiä
"Minuus, minuus on syvästi salaperäistä!” (Ludwig Wittgenstein)
Sanalla 'minä' on kaksi merkitystä. Se voi merkitä yksilöä, joka olen tällä hetkellä ja jolla on tämä ruumis ja nämä muistot. Mutta se voi merkitä myös subjektia, jolla on juuri tällä hetkellä juuri tämä kokemus riippumatta siitä, millainen tämä kokemus on. Tälle subjektille se, että olen juuri tämä yksilö, on sattumaa: yhtä hyvin voisin olla kuka tahansa tai mikä tahansa kokeva yksilö missä tahansa: ihminen, kissa tai kärpänen Etelä-Amerikan viidakossa. Tämä minä jälkimmäisessä merkityksessä on ehkä se jota Wittgenstein tarkoitti metafyysisellä subjektilla. Voidaan myös puhua transsendentaalisesta minästä. Yksilöllinen minä on kuolevainen, transsendentaalinen minä sitä vastoin kaiken olemisen edellytyksenä ikuinen.
Näissä pohdinnoissa 'minä' tarkoittaa transsendentaalista minää, koska se on filosofisessa mielessä olennainen. Toivottavasti sen merkitys selvenee sitä mukaa kun pohdiskelu etenee. Myös sanaa 'subjekti' käytän samassa merkityksessä.
Olemisella ei ole vastakohtaa. Olemattomuutta ei ole. Tämä on oikeastaan tautologia, mutta sisältää silti filosofisen oivalluksen. Näin pohdinnat siitä, miksi on ylipäänsä jotain sen sijaan että ei olisi mitään, kadottavat merkityksensä.
Transsendentaalinen subjekti on olemisen edellytys. Kaikki oleminen on minun olemistani tai liittyy olemiseeni sen olennaisena rakenneosana. Kuten Wittgenstein kirjoittaa, "maailma on minun maailmani". Koska maailma on olemassa, täytyy myös minun transsendentaalisena subjektina ja maailman olemassaolon edellytyksenä olla olemassa.
Jos en olisi olemassa, mitään ei olisi. Mutta minun on mahdotonta järjellisesti kuvitella, että en olisi olemassa. Ja koska minä transsendentaalisena subjektina olen välttämättä ja ikuisesti olemassa, täytyy myös maailman olla olemassa olemassaoloni instrumenttina ja aineellisena perustana. Siten subjektin ja maailman välillä vallitsee keskinäinen ontologinen riippuvuus, mutta kaiken olevan olemassaolon perimmäinen syy on minun olemiseni ja sen välttämättömyys.
Ei siis ole maailmaa ilman minua eikä minua ilman maailmaa. Subjektittoman maailman olemassaololle olisi mahdotonta keksiä mitään syytä, emmekä voisi edes ymmärtää, mitä sellainen maailma voisi johdonmukaisesti ajateltuna tarkoittaa. Maailman olemukseen kuuluu, että se on asuttu, ja me asukkaat tarvitsemme maailman olemassaolomme ylläpitäjäksi, ikään kuin kodiksemme tai universaaliksi ruumiiksemme. Tätä tarkoittaa "maailma on minun maailmani". Wittgenstein puhuu myös "kahdesta jumaluudesta", metafyysisestä subjektista ja sille koordinoidusta maailmasta. Ontologinen monismi ei riitä kuvaamaan todellisuutta, koska se unohtaa reflektion, toisin sanoen itsensä. Tietoisuutta ei voi palauttaa tietoisuuden kohteisiin.
Oleminen on ajallista: olen suhteessa maailmaan kokemusten välityksellä subjektiivisessa ajassa. Minulla on nyt tämä kokemus, ja sitten uusi kokemus. Tämä kokemuksen vaihtuminen uuteen muodostaa ajan perusrakenteen: nykyisyyden, menneisyyden ja tulevaisuuden. Tämä rakenne ilmenee vain subjektiivisessa ajassa. Maailmassa kelloilla mitattavassa ajassa ei ole nykyisyyttä, johon meneisyys ja tulevaisuus voitaisiin suhteuttaa, ainoastaan kestoja ja sijainteja aikakoordinaatistossa.
Aika on olemassaolon ydinrakenne. Ei ole olemassaoloa ilman aikaa, mutta ei myöskään aikaa ilman olemassaoloa. Ei ole niin, että ensin on aika jolloin en ole olemassa, sitten aika jolloin olen olemassa, ja sitten taas aika jolloin en enää ole olemassa. Jos syntymäni ja kuolemani tuolla puolen ei olisi mitään, ei siellä olisi aikaakaan.
Kokemuksella on aina jokin sisältö. Sisältöä ei voi palauttaa fysikaaliseen tapahtumaan. Reduktionismi ei ulotu tietoisuuteen.
Kokemus voi sisältää viittauksia itsensä ulkopuolelle, maailmaan. Voin siis olla tietoinen maailmasta, tarkemmin sanoen osittain tietoinen osasta maailmaa. Olen aina tietoinen jostain, koska sitä olemassaoloni tarkoittaa, mutta maailma on silti riippumaton siitä, tunnenko sen täydellisesti. Minulla on kuitenkin aina ontologinen suhde koko maailmaan, sillä myös riippumattomuus on suhde minun ja maailman välillä. Maailma on riippumaton subjektin tietoisuudesta mutta maailman oleminen on riippuvainen subjektin olemisesta. Ajatus maailmasta ilman subjektiivisuutta, toisin sanoen ilman tietoisia olentoja, on loppuun saakka ajateltuna sisäisesti ristiriitainen. Maailmalla tarkoitan tässä fysikaalista maailmankaikkeutta ajallis-avaruudellisena kokonaisuutena.
Kokemus voi sisältää myös viittauksia aikaisempiin kokemuksiin: muistan menneitä tapahtumia. On kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan menneisyys ja muisti. Subjektiivinen aika etenee omalla tavallaan ja menneisyys on sellainen kuin on riippumatta siitä, muistanko siitä mitään tai muistanko oikein. Tämä ero on tärkeää pitää mielessä kun mietimme subjektin mahdollista jatkuvuutta yksilön olemassaolon tuolle puolen. On nimittäin niin, että muisti rajoittuu yksilön olemassaoloon ja oikeastaan määrittelee yksilön, mutta subjektiivinen aika voi periaatteessa ulottua yksilöstä toiseen transsendentaalisen subjektin välityksellä. Tällä tavalla päästään kiinnostavaan, rohkeaan ja erikoiseen mutta loogisesti johdonmukaiseen ja kauniiseen ajatukseen solipsismin ja päivitetyn sielunvaellusopin yhdistämisestä eräänlaiseksi filosofiseksi "kaiken teoriaksi". Ongelmaksi näissä ajatuskehitelmissä muodostuu subjektiivisen ajan ja fysikaalisen ajan keskinäinen suhde.
Aika on siis kokemusten peräkkäisyyttä. Mutta viimeistä kokemusta ei voi olla, koska jos olisi kokemus, jonka jälkeen ei olisi mitään kokemusta, ei olisi mitään, koska kaikki oleminen on yhteydessä kokemiseen. Olemassaoloni loppuminen peruuttaisi siis kaiken olemisen, ja maailma loppuisi taannehtivasti. Tämä on tietenkin absurdia, joten olen subjektina ikuisesti olemassa, vaikka sen yksilön olemassaolo, joka nyt satun olemaan, joskus päättyykin.
Aika on siis loputon. Mutta aluton se ei voi olla, sillä äärettömiin ulottuvasta menneisyydestä ei olisi loogista polkua nykyiseen kokemukseeni. Ajalla on siis alku, ensimmäinen kokemus, mutta ei loppua, viimeistä kokemusta. Tämä saattaa tuntua hieman yllättävältä tulokselta, mutta logiikka on joskus intuition vastaista.
Ajatteluni perustuu näihin kahteen perusoivallukseen: 1. Jos en olisi olemassa, mitään ei olisi. 2. Kaikki kokemukset ovat minun kokemuksiani. Vaikka nämä lähtökohdat perustuvat intuitioon, ne ovat omassa mielessäni melko varmalla pohjalla, eikä itsekritiikkini ole vuosien varrella löytänyt niille kunnollisia vasta-argumentteja. Lähes kaikki tämän esityksen ajatuskulut ovat loogisia seurauksia näistä aksioomista.
Kokemuksen olemukseen kuuluu, että vain minä, subjekti, voin kokea jotain, ja subjektin olemukseen kuuluu, että on vain yksi subjekti: se jolla on juuri tässä ja nyt juuri tämä kokemus ja sen jälkeen uusi kokemus. Näin alkuperäinen, subjektiivinen aika ja kokeminen liittyvät toisiinsa siten, että on vain yksi subjektiivinen aika, hetkien eli kokemussisältöjen sarja, joka on joskus alkanut mutta ei koskaan pääty, ja on vain yksi subjekti, minä, joka koen jotain juuri nyt ja tämän jälkeen jotain muuta. Kaikki oleminen liittyy tavalla tai toisella tähän kokemisen päättymättömään virtaan, jonka keskus ja varsinainen oleva olen minä, transsendentaalinen subjekti nykyhetkessä. Näin päädytään solipsismiin, jota ei kuitenkaan pidä käsittää naiivisti siten, että toisia yksilöllisiä tietoisuuksia ei olisi olemassa. Päin vastoin kohtaamme ongelman, joka vaatii ratkaisua: keitä toiset ovat?
Solipsismi on intuitiivisesti luonnollinen näkemys, jota esimerkiksi niinkin syvällinen ajattelija kuin Wittgenstein piti oikeana. Toisaalta toisten olemassaolo on empiirinen itsestäänselvyys. Ristiriita näyttää ylipääsemättömältä. Kuitenkin askel solipsismin ja toiseuden paradoksista nämä kaksi näennäisesti toisensa kumoavaa näkemystä yhdistäväksi synteesiksi on oikeastaan ainakin periaatteessa helppo. Kuolema voidaan käsittää unohduksena: kun minulla ei enää ole muistin välittämää suhdetta siihen yksilöön, joka olin, olen toinen, ja se joka kuoli, on minulle nyt toinen. Tällä tavalla maailma kokonaisuutena, joka voidaan nähdä Leibnizin tapaan yksilöllisten subjektien muodostamana verkostona, on itse asiassa yhden transsendentaalisen subjektin kokemusta, minun kokemustani, subjektiivisessa ajassa, joka ylittää yksilöiden väliset rajat. Näin ajateltuna kuolema on siis vain muistikatkos, ja jokainen meistä on itse asiassa jo kuollut, vaikka harva tulee sitä ajatelleeksi.
Voidaan myös päätellä seuraavasti: Koska vain minulla voi olla kokemuksia, ja selvästikin myös toisilla on kokemuksia, joita en kuitenkaan juuri nyt koe, ainoa mahdollisuus on, että toisten kokemukset ovat subjektiivisessa menneisyydessäni tai tulevaisuudessani samalla kun ne ovat itseni ulkopuolella maailmassa toisten kokemuksina. Jos nyt hyväksytään periaate, että en astu kahta kertaa samaan virtaan, tämä merkitsee, että maailmassa jotkut yksilöt ovat menneisyyttäni ja jotkut toiset tulevaisuuttani. Tämä puolestaan merkitsee, että subjektiivinen aika ei välttämättä noudata fysikaalisen ajan logiikkaa, ja myös että kaiken täytyy jollain tavoin olla jo olemassa ennen kuin koen sen, koska en voi muuttaa menneisyyttäni, en myöskään sitä menneisyyttäni, jonka mahdollisesti kohtaan toisissa.
Kun kohtaan toiset, kohtaan itseni, eikä tämä ole vertauskuva. Kirjoitan tätä siis itselleni, menneelle ja tulevalle. Mutta vain tämä, että kirjoitan tätä tässä ja nyt, on varsinaista olemassaoloa, filosofien etsimää mutta harvoin löytämää olemista. Solipsistinen minä keskittyy yhteen liikkuvaan pisteeseen subjektiivisessa ajassa, tähän jossa juuri nyt kirjoitan tätä lausetta. Yksilöllisten subjektien välinen symmetria rikkoutuu. Vain tämä tässä on totta, ei se toinen, jolle kirjoitan, vaikka se olenkin minä. Siksi myös kommunikaatio osoittautuu mahdottomaksi, eikä minun oikeastaan pitäisi kirjoittaa tätä, koska olemisen ydin on sanallisen ilmaisun tuolla puolen. Mutta Wittgensteinkaan ei lopulta noudattanut vaikenemisen ohjettaan, joten olkoon menneeksi.
Minun, subjektin, on siis oltava olemassa, koska olemattomuutta ei ole. Mutta subjekti tarvitsee objektin voidakseen olla olemassa, ja tämä objekti on maailmankaikkeus. Seuraava ongelma on, miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin on. Ja millainen tarkkaan ottaen on aineellisen maailman suhde subjektiin ja sen tietoisuuteen.
Subjekti on tietoinen maailmasta. Mutta subjektin tietoisuus kuuluu ontologisesti eri kategoriaan kuin tietoisuuden varsinainen kohde, maailma. Kuitenkin tietoisuus ja maailma korreloivat: voin nähdä maailmassa myös ruumiini, mukaan lukien aivoni, ja katsomalla aivojeni toimintaa voin nähdä tietoisuuteni aineellisen vastineen, ikään kuin itseni peilikuvana. Tässäkin mielessä kohtaan maailmassa itseni: tietoisuus ja sen kohde ovat yhden ja saman ilmiön kaksi olemistapaa. Myös Spinoza näki todellisuuden tällä tavalla.
Mutta onko todellisuus sitten Spinozan ajattelun mukaisesti jotain jumalallista, hänhän samastaa Jumalan ja luonnon? Mikä on maailman ontologinen alkuperä? Minä olen välttämättä olemassa enkä tarvitse syytä olemassaolooni, koska olemattomuutta ei ole ja kaikki oleminen on viime kädessä minun olemistani. Mutta tarvitsen maailman ollakseni olemassa, ja intuitiivisesti on luonnollista ajatella, että maailma on olemassa, koska minä olen itsestään selvästi olemassa enkä voisi olla olemassa jos maailmaa ei olisi. Subjekti ja maailma muodostavat siis kiinteän, vastavuoroisen kokonaisuuden, todellisuuden, jonka olemassaolon syy on minun olemassaoloni, ja koska olen oikeastaan yhtä maailman kanssa, todellisuus ei tarvitse mitään ulkoista syytä olemiselleen.
Mutta edelleen jää kysymys, miksi maailma on sellainen kuin on.
Subjekti ei voi olla olemassa ilman objektia, maailmaa. Olen maailmassa ja tietoinen maailmasta. Jotta voin olla tietoinen maailmasta, maailman on oltava tietynlainen, ja myös tietoisuuteni laadulla on vastine maailmassa. Jos katsoisin aivojeni toimintaa reaaliajassa, näkisin senhetkisen tietoisuuteni aineellisena tapahtumana maailmassa. Näin olen yhtä maailman kanssa, ja tietoisuuteni maailmasta on itse asiassa todellisuuden tietoisuutta itsestään, toisin sanoen minun itsetietoisuuttani.
Yhteyteni maailmankaikkeuteen toteutuu siten, että maailmassa on tietoisia organismeja, joista yksi olen minä tällä hetkellä. Yhtä hyvin voisin olla mikä tahansa tietoinen olento, ja itse asiassa olenkin kaikki maailman asukkaat, vaikka en juuri nyt. Mutta millainen organismin on oltava silloin kun se on tietoinen, toisin sanoen kun se on varsinaisesti olemassa subjektiivisen ajan konkreettisessa todellisuudessa? Tämä kysymys jää avoimeksi, mutta on kuitenkin selvää, että luonto palvelee tässä tietoisuuttani eikä päinvastoin.
Oleminen on siis sitä, että olen olemassa tässä ja nyt subjektiivisessa ajassa, joka on joskus alkanut mutta ei koskaan pääty. Subjektiivinen aika on laskostunut siten, että voin vuorovaikuttaa menneisyyteni ja tulevaisuuteni kanssa maailmassa, yksilöllisten subjektien verkostossa. Avaruus voidaan siten nähdä ajan "toisin olemisena", käyttääkseni Hegelin ilmaisua. Tämä merkitsee, että kaiken täytyy jollain tavalla jo olla olemassa, koska en voi muuttaa menneisyyttäni ja kuitenkin voin kohdata sen maailmassa. Subjektiivinen aika ei myöskään aina noudata fysikaalisen ajan kulkua, vaan saattaa tehdä hypyn menneisyyteen maailmanhistoriassa yksilöiden välisessä siirtymässä.
Olemassaoloni on välttämätöntä ja ikuista eikä tarvitse selitystä. Mutta haluan myös ymmärtää olemisen kokonaisuudessaan niin että todellisuudesta tulee läpinäkyvä itselleen, siis minulle. Tavoittelen siis eräänlaista jumaluutta. Mutta voiko tämä olla muuta kuin tavoite, joka luo ikuisen jännitteen tahtoni ja sen tyydyttämisen välille? Ehkä tämä onkin olemassaolon ydin: Sisyfoksen tavoin vieritän kiveä vuoren laelle, ja juuri kun olen päässyt perille, kivi vierii takaisin alas. Ja tämä jatkuu ikuisesti. Olemassaoloni on toistuvaa epäonnistumista, ymmärtämistä ja kaiken ymmärretyn unohtamista, syntymistä ja kuolemista, loputtomassa ajassa joka kasvattaa loputtomasti historian kudosta.
Olemassaolosta ei ole pääsyä. On vain jatkettava tästä eteenpäin.