Fysiikasta ja filosofiasta

Fysiikka on viimeisten vuosikymmenten aikana avannut huimia ja paradoksaalisia näkymiä maailmankaikkeuteen ja aineelliseen maailmaamme sellaisena kuin se ilmenee meille havaintojen ja teorioiden valossa. Fyysikot ovat heittäneet verkkonsa todellisuuden syvyyksiin, ja saalista on tullut hämmentävänkin paljon. Olemme saaneet jopa empiiristä tietoa koko maailmankaikkeudesta, sen geometriasta, historiasta ja mahdollisesta kohtalosta. Myös aineesta meillä on hämmästyttävän hyvä, melkein kaikki havainnot selittävä ja melkein kaikki kokeet onnistuneesti läpäisevä, tosin valitettavasti arkiselle ymmärrykselle vieras teoria.

Fysiikan kieli on useimmille meistä vaikeaa, koska se on pitkälle vietyä matematiikkaa, ja ainakin jotkut fyysikot ovatkin sitä mieltä, että tavallisen maallikon, ja siis myös filosofin, on käytännössä mahdotonta todella ymmärtää, millainen maailma perimmältään on.  Fyysikot ovat kyllä kirjoittaneet suurelle yleisölle tarkoitettuja teoksia, mutta ovat yleensä olleet sitä mieltä, että niissä asiat voidaan esittää vain vertauskuvallisesti, ja että todellisuus paljastuu vain matemaattisten teorioiden ymmärtämisen kautta, kun on ensin opiskeltu alaa 5-10 vuoden ajan.

Vertauskuvallinen esitystapa voidaan kuitenkin viedä myös liiallisuuksiin, kuten mielestäni on tapahtunut esimerkiksi Kari Enqvistin teoksessa Ensimmäinen sekunti, jossa kirjoittaja esittää uusimmat kosmologiset teoriat ja niiden historian noin 200 sivulla. Esitys on melkoista vertausten ilotulitusta ja sinänsä nautittavaa tekstiä kirjallisesti, mutta – käyttääkseni saman tapaista esitystapaa – teos on ikään kuin lasi poreilevaa shamppanjaa, joka ei ainakaan minulla olisi mennyt päähän ellen olisi jo aikaisemmin ottanut pohjia Weinbergin, Feynmanin ja Syksy Räsäsen seurassa, ja kaikesta huolimatta jäi sellainen tunne, että teoksen luettuani ymmärsin vähemmän kuin sitä ennen. Mutta ehkä tämä on minun henkilökohtainen ongelmani.

Fysiikalla on empiirisenä tieteenä se etu puolellaan esimerkiksi filosofiaan nähden, että se voi jatkuvasti kehittää ja paikkailla matemaattisten teorioiden muodostamaa pyyntiverkkoaan havaintojen ja kokeiden osoittaessa, että vanha verkko ei enää toimi. Siksi fysiikan ja muidenkin luonnontieteiden kehittyminen on nopeaa, kun taas filosofia jo luonteensa takia näyttää joidenkin mielestä junnaavan paikallaan ja pyörittelevän samoja vanhoja ongelmia vuosisadasta toiseen. Mutta filosofien pyydykset ja saaliit ovatkin toisen tyyppisiä, eikä hitaus ole aina pahe.

Fysiikan tutkimuskohteena on aineellinen maailma ja maailmankaikkeus sellaisena kuin se näyttäytyy meille. Filosofia sen sijaan haluaa ymmärtää olemisen kokonaisuuden. Filosofia on reflektoiva tiede. Sen tutkimuskohteena on ’me maailmassa’ tai ’minä maailmassa’. Filosofi asettaa kysymyksenalaiseksi ja kritiikkinsä kohteeksi sen materialistisen, fysikalistisen ja reduktionistisen ontologian, joka on vallalla luonnontieteissä melko yleisesti ja kritiikittömästi. Vaikka tämä taustalla oleva ontologia ei olekaan juuri haitannut luonnontieteiden edistymistä, se on kuitenkin johtanut joihinkin kummallisiin tulkintoihin, joiden purkamisessa filosofeilla olisi varmaan sanansa sanottavana, ja jos mahdollista dialogissa fyysikoiden kanssa.

Mutta voi olla, ettei se ole mahdollista. Fysiikan menestyksen rohkaisemana ainakin jotkut fyysikot ainakin Suomessa ovat ottaneet melkein halveksivan asenteen filosofeja kohtaan ja olleet sitä mieltä, että heillä ei ole mitään annettavaa fysiikalle. Tälle asenteelle saattaa olla joitakin perusteita, joita en ehkä tunne tarpeeksi hyvin, mutta molemmin puolin on provosoitu ja provosoiduttu. Tästä lähtien ainakin tämän jälkimmäisen voisi mielestäni jättää väliin ja keskittyä esimerkiksi seuraavien fysiikan maailmankuvaan liittyvien filosofisten ongelmien pohtimiseen:

1. Sattuma. Kosmologit sanovat, että maailmankaikkeus on syntynyt sattumalta, koska heti alkusingulariteetin jälkeen tapahtuneen inflaation selittävä inflatoni noudattaa samanlaista todennäköisyysperiaatetta kuin muutkin kentät. Puhe sattumasta kaiken olevan yhteydessä on kuitenkin melko absurdia, siis että olisi sattumaa, että jotain ylipäänsä on olemassa. Ainakin sanojen merkitystä pitäisi harkita hieman tarkemmin, koska kaikkien tuntemasta sattumakäsitteestä ei voi olla kysymys. Vaikka sattuman käsite voidaankin hiukkasfysiikassa formuloida kauniin matemaattisesti, se on silti outo ja suuri käsite ja joidenkin mielestä tietämättömyyden synonyymi.

2. Aika. Millainen on fysiikan aika-avaruuden suhde subjektiiviseen aikaan. Olen alustavasti yrittänyt määritellä olemisen ydinrakenteena pitämäni subjektiivisen ajan siten, että siinä nykyisyys vaihtuu jatkuvasti menneisyydeksi uuden nykyisyyden kiteytyessä sen tilalle tulevaisuuteen suuntautuvassa tapahtumisen virassa. Se että tämä on ajan alkuperäinen merkitys, on tietenkin ontologinen kannanotto, mutta näiden kahden aikakäsityksen välinen suhde on joka tapauksessa mielenkiintoinen riippumatta siitä, pidetäänkö ainetta vai tietoisuutta ontologisesti ensisijaisena. Itse ajattelen, että myös fysiikan aikakäsite on peräisin subjektiivisesta aikatietoisuudesta, joka oikeastaan ei ole tietoisuutta ajasta vaan aika itse alkuperäisessä merkityksessään.

3. Mikä on todellista? Fyysikot ovat yleisesti sitä mieltä, että todellisuus ei ole ollenkaan sellainen kuin koemme sen arkielämässä, että esineiden tai olentojen todellinen olemus löytyy vasta kun ne on ”selitetty” palauttamalla ne ”kvarkkien tanssiksi”, eli fysiikan peruskomponenteiksi, ja alkuperäisiä olioita pidetään eräänlaisina harhanäkyinä, Platonin luolan varjoina. Oma intuitioni sanoo, että esimerkiksi kesäisellä niityllä lentelevä kärpänen on paljon todellisempi kuin sen muodostavat alkeishiukkaset, varsinkin kun sillä mitä ilmeisimmin on kokemuksia ympäristöstään. Fysiikka ja biologia vain kuvaavat sen rakenteen ja historian loogisesti johdonmukaisella tavalla niin tarkasti kuin mahdollista, rikastavat ja selventävät sen olemusta ja teorioiden avulla liittävät sen muuhun todellisuuteen, mutta eivät lopultakaan selitä, miksi kivet, kärpäset ja ihmiset ovat olemassa sellaisina kuin kohtaamme ne maailmassa, eivätkä varsinkaan sitä miksi minä olen olemassa. Minulle maailma on yhä mysteeri Darwinin ja Einsteinin jälkeenkin, ja oma olemassaoloni on kaikkien mysteerien äiti, jonka ymmärtämiseksi, jos se on ylipäänsä mahdollista, tarvitaan paljon muutakin kuin fysiikkaa ja biologiaa.

4. Indeterminismi. Voisiko olla löydettävissä jokin yhteys toisaalta kvanttimekaniikan kuvaaman aaltofunktion romahduksen eli epämääräisyyden häviämisen ja toisaalta subjektin spontaanisuuden eli teon, valinnan ja päätöksenteon aktien välillä? Nämä aktithan tulkitaan usein sellaisen vapauden ilmenemismuodoiksi, jota ei voida sovittaa yhteen kausaalisen determinismin kanssa. Voihan olla, että mitään yhteyttä ei ole, mutta näiden asioiden pohtiminen johtaisi jälleen kerran pohtimaan myös ontologisia kysymyksiä.

5. Merkitys. Fyysikko näkee maailman matemaattisten teorioiden läpi ja sanoo, että muulla tavoin sitä ei voidakaan aidosti ymmärtää. Filosofi yrittää ymmärtää maailmaa oman olemassaolonsa kannalta ja etsii sen merkitystä. Koska monelle filosofille matematiikka on vieras kieli, olisi suotavaa, että joku kääntäisi fysiikan salakirjoituksen kielelle, jota myös maallikko – ja ehkä jopa filosofi – voisi ymmärtää. Tätähän on kyllä tehtykin, mutta jos aina sanotaan, että tämän kaltaiset kuvaukset eivät tavoita varsinaista totuutta, filosofilta alkaa usko loppua. Mielestäni sen paremmin fyysikon kuin filosofinkaan ei pitäisi eristäytyä omaan pönttöönsä.

Monia muitakin filosofia kiinnostavia kysymyksiä fysiikan teorioista ja taustaoletuksista varmaan löytyy, ja luulisi että nämä kysymykset kiinnostavat myös fyysikoita itseään. Toivottavasti dialogia syntyy myös Suomessa.

Olemisesta, ajatuksista ja aivoista

Olen olemassa, tänne maailmaan ilmestynyt, maailmaan joka on minulle ilmestynyt.

Olen suhteessa maailmaan, ja tässä suhteessa on kaksi osapuolta: toisaalta minä, subjekti, immanenssi, ja toisaalta maailma, transsendenssi.

Koska olen suhteessa maailmaan, minun on oltava maailmassa ja siis kuuluttava myös transsendenssiin. Siksi minulla on oltava ruumis, jonka välityksellä olen suhteessa maailmaan.

Olemassaoloni toteutuu siis suhteessani maailmaan, ja koska tämä suhde on ruumiillinen, kutakin immanenssin eli tajunnan tilaa vastaa aina yksikäsitteisesti jokin tapahtumien kokonaisuus ruumiissani. Immanenssi ja transsendenssi on kuitenkin aina pidettävä käsitteellisesti erillään toisistaan, eikä minkäänlainen reduktio ole mahdollinen.

Ruumiini on ikään kuin tajuntani peilikuva: kun liikutan kättäni (kokemus), käteni liikkuu (tapahtuma maailmassa), tai kun ajattelen jotain, jotain tapahtuu aivoissani. Kyseessä on siis sama tapahtuma toisaalta immanenssin ja toisaalta transsendenssin tasolla tarkasteltuna.

Jotkut kognitiotieteilijät ajattelevat, että tietoisuuden ilmiöt voidaan palauttaa aivotapahtumiin samalla tavalla kuin aivotapahtumat voidaan palauttaa alkeishiukkasten välisiin vuorovaikutuksiin. He kysyvät, miten aivot tuottavat tietoisuuden. Tämä kysymys on osoittautunut vaikeaksi, ja syykin on mielestäni selvä: mitään ongelmaa ei ole. Tieteen tehtävänä on vain kuvata havaitut vastaavuudet.

Aine, aineellinen maailma ja maailmankaikkeus objektiivisina ilmiöinä ovat juuri objektiivisuudessaan subjekti-objekti-suhteen osapuolia. Subjektista emme pääse eroon. Se on mukana kaikessa olevan kokonaisuutta koskevassa tutkimuksessa joko tietoisesti tai tiedostamatta, eikä vain aineen heijastumana tai edes emergenttinä ominaisuutena vaan kaiken lähtökohtana. Luonnontieteet ovat tosin edistyneet huomattavan pitkälle sulkeistamalla tietoisuuden, mutta samalla sen ontologinen asema on jäänyt epäselväksi, mikä ilmenee esimerkiksi juuri tässä yrityksessä palauttaa tietoisuus aivotapahtumiin.

Tieteen sen paremmin kuin filosofiankaan ongelma ei ole, miten aivot luovat ajatuksia, koska kysymys ei ole mielekäs. Tieteen ongelma on aivojen ja ajatusten välisen korrelaation kuvaaminen ja selvittäminen. Filosofian ongelma on sen ymmärtäminen, miksi ajatteluun tarvitaan aivoja, toisin sanoen mikä on aineellisen maailman asema subjektin olemassaolossa. Elämme nimittäin juuri siinä samassa ja ainoassa maailmassa, joka näyttäytyy meille objektina, ja juuri tästä refleksiivisestä suhteesta johtuu jakautuminen mieleen ja aineeseen, ajatuksiin ja aivotapahtumiin. Se, mitä tämä yhteinen maailmamme perimmältään on ja miksi se jakaa meidät tällä tavalla kahtia, selviää ehkä vasta kun ymmärrämme syvällisesti toisten subjektien olemassaolon ja intersubjektiivisuuden merkityksen.

Kysymys ei ole siitä, että tietoisuudella ei olisi aineellista perustaa vaan siitä, mikä on tietoisuuden ontologinen suhde perustaansa.

Olen subjekti, ja kohtaan itseni objektina maailmassa. Tästä kohtaamisesta syntyy palautumaton dualismi tietoisuuteni ja ruumiini välille. Ajatteluni heijastuu aivotapahtumina samalla tavalla kuin peiliin katsoessani liikkeeni toistuvat peilikuvana. Tässä tapauksessa kuitenkin peili heijastuksineen on aina jo mukana liikkeessä sen sisäisenä rakenteena.

Voisimme ehkä tiivistetysti ja hieman runollisesti sanoa, että maailmankaikkeus ei ole synnyttänyt tietoisuutta, vaan tietoisuus on synnyttänyt maailmankaikkeuden kodikseen. Tämä ei kuitenkaan merkitse kausaalisuhdetta, vaan sitä että tietoisuus on ontologisesti ensisijainen maailmaan nähden, joka muodostaa yhdessä ajallisuuden kanssa olemassaolon perusrakenteen. Kun puhumme tästä rakenteesta, esimerkiksi muuttuvasta maailmasta, oletamme aina jo suhteen puhujaan, subjektiin, eikä maailmasta sen enempää kuin ajastakaan voida mielekkäästi puhua ilman tätä suhdetta, vaikka sitä ei ilmaistaisikaan. Jos en olisi olemassa, mitään ei olisi. Siksi subjekti on ikuinen.

Kuten yllä olevasta käy ilmi, myös aika on subjektiivisuuden piiriin kuuluva käsite. Se on tietoisuuden ja samalla olemisen ydinrakenne, jossa nykyisyys vaihtuu jatkuvasti menneisyydeksi uuden nykyisyyden kiteytyessä sen tilalle tulevaisuuteen suuntautuvassa tapahtumisen virassa. Fysiikan aika-avaruuden komponenttina aikaa sen sijaan tarkastellan ikään kuin ikuisuuden näkökulmasta, jolloin nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus eliminoituvat. Tämä on aivan asianmukainen konstruktio ja toimii teorian puitteissa niin kuin pitääkin. Fyysikko kuitenkin ymmärtää väärin tietoisuuden aseman todellisuuden kokonaisrakenteessa, jos hän pitää nykyisyyden ja tapahtumisen kokemuksia jonkinlaisina harhoina tai rajoitustemme synnyttäminä kokemuksina ja alkaa etsiä syytä niihin fysiikan oman aikakäsityksen ja aivojen toiminnan pohjalta. Tätä näennäisongelmaa näyttävät jotkut fyysikot joskus vapaamuotoisissa teksteissään pohdiskelevan. On kuitenkin selvää, että tietoisuuden perusrakenteita ei voi selittää tietoisuuden kohteiden avulla, olivatpa nämä kohteet kuinka objektiivisia ja ”tosiolevaisia” tahansa.

Olen tässä käyttänyt käsitteitä ’subjekti’ ja ’tietoisuus’ synonyymeinä, jolloin ’tietoisuus’ ei liity erityisesti tietoon vaan mihin tahansa kokemukseen, ja on oikeastaan sama käsite kuin joittenkin suomalaisten fenomenologien ’tajunta’. Myös subjektin käsite vaatisi tietenkin oman analyysinsä, mutta riittänee kun totean, että sillä ei tarkoiteta yksilöllistä, empiiristä ”minuutta” vaan yllä sanotun mukaisesti kaiken olevan eliminoimatonta perusedellytystä, sitä että kaikki on suhteessa minuun, tai että maailma on minun maailmani, kuten jo Ludwig Wittgenstein oivalsi.

Vaikka maailmankaikkeus on täynnä tapahtumia, joita mikään tietoisuus ei ole todistamassa, kaikki nämä tapahtumat ovat kuitenkin olemassa vain jollekin tietoisuudelle, nimittäin sille joka juuri nyt kokee juuri nämä kokemukset juuri tässä kohtaa maailmassa, vaikka kyseiset tapahtumat eivät kuulukaan sen kokemuspiiriin. Siten myös se todellisuuden osa, joka on tietoisuuden tavoittamattomissa, edellyttää tietoisuutta, jonka tavoittamattomissa se on.

Filosofian tehtävä on kunnianhimoinen: se haluaa ymmärtää kaiken. Päästäkseen edes alkuun sen on hylättävä kaikki ”käytetyt” ontologiat materialismista spiritualismiin ja lähdettävä liikkeelle siitä mikä on itsestään selvää ja varmaa ja minkä vastakohta ei ole ajateltavissa: olen olemassa. Sanalla ’minä’ on nimittäin, kuten jo todettu, kaksi merkitystä: toisaalta se viittaa erääseen yksilöön ja toisaalta subjektiin, joka kokee kaikkien yksilöiden kokemukset. Juuri tässä jälkimmäisessä merkityksessä lause ’olen olemassa’ on aina tosi ja muodostaa näin filosofian luontevan lähtökohdan, sillä olemassaoloni on kaiken olemisen välttämätön ehto ja samalla se mistä kaiken olemisen merkitystä on lähdettävä etsimään.

Kopernikaanisen vallankumouksen kauneimmat hedelmät ovat ehkä vasta kypsymässä.