Kiteytyksiä

 

 

Olemattomuutta ei ole. Tämä lause todistaa itsensä. Silti se ilmaisee jotain olennaista.

Oleminen on minun olemistani.

Kaikki, mikä on, on suhteessa minuun ja saa paitsi merkityksensä myös olemisensa minun olemisestani.

Maailma on sellainen kuin on riippumatta siitä, olenko tietoinen siitä, millainen se on. Mutta myös tämä riippumattomuus sisältyy minun ja maailman väliseen suhteeseen.

Maailman oleminen liittyy minun olemiseeni siten, että en voi olla olemassa ilman maailmaa. Maailma on olemiseni instrumentti, jonka oleminen perustuu minun olemiseni välttämättömyyteen, siihen että olemattomuutta ei ole.

Oleminen on tietoisuuttani maailmasta.

Minun, subjektin, suhde maailmaan, objektiin, on tietoisuus. Tietoisuuteni maailmasta on epätäydellinen, mutta olen aina tietoinen jostain maailmaan kuuluvasta.

Ajatus maailmasta ilman subjektia, minua, on absurdi.

Jos en olisi olemassa, mitään ei olisi. Mutta olemattomuutta ei ole.

Oleminen ei riipu ajasta siten, että jonain hetkenä olisin olemassa ja jonain toisena hetkenä en olisi olemassa. Aika on olemassaoloni sisäinen ominaisuus, sen ydinrakenne.

Oleminen on ajallista, eikä ole aikaa ilman olemista.

Olen ikuisesti olemassa.

Jos olemassaoloni päättyisi, oleminen peruuntuisi ja korvautuisi vastakohdallaan. Mutta olemisella ei ole vastakohtaa. Olemattomuutta ei ole.

Oleminen on kokemuksen vaihtumista uudeksi kokemukseksi.

Kokemuksella on sisältö. Kokemus voi sisältää suhteen aikaisempiin kokemuksiin. Voin muistaa menneisyydessä kokemiani asioita.

On tärkeää erottaa muisti ja menneisyys.

Muisti määrittelee yksilön.Yksilönä olen niiden kokemusten sarja, jotka muisti liittää toisiinsa.

Sanalla 'minä' voidaan viitata siihen yksilöön, joka satun nyt olemaan, mutta myös siihen subjektiin, jolla on juuri nyt tämä kokemus. Nämä merkitykset sekoittuvat helposti, mutta ovat aivan eri asioita. Näissä mietelmissä 'minä' viittaa kokijaan, ei yksilöön.

Minulla on tämä ruumis ja nämä muistot. Olen siis tällainen yksilö. Mutta se yksilö, joka olen, on minulle objekti, ei subjekti.

Olen itseni ulkopuolella.

Vain minä olen, vain minulla on kokemuksia: nykyinen, menneet ja tulevat. Mutta myös toisilla on kokemuksia. Onko siis kokemuksia, joita en milloinkaan koe? Keitä toiset ovat?

Kokemus, jota en koe, on oleva, jota ei ole. Siis looginen mahdottomuus.

Johtopäätös: koen myös toisten kokemukset.

Kaikkien kokemukset ovat minun kokemuksiani. Vierasta kokemusta ei ole. Tässä on etiikan kestävä perusta.

Kuolema on unohdus.

Kun en enää muista sitä, joka olin, olen kuollut ja toinen.

Jokainen tietää, millaista on olla kuollut.

Oleminen ja aika ovat yhtä. Aikaa ei mitata kellolla. Aika on kokemuksen vaihtumista uudeksi kokemukseksi.

Aika ulottuu menneisyyteen ja tulevaisuuteen yksilöiden läpi ja yli.

Maailmassa kohtaan menneisyyteni ja tulevaisuuteni toisissa yksilöissä.

Menneisyys on äärellinen, sillä äärettömästä menneisyydestä ei olisi loogista polkua tähän hetkeen. On siis ollut ensimmäinen kokemus.

Tulevaisuus on ääretön, sillä jos olisi kokemus, jonka jälkeen ei olisi mitään kokemusta, oleminen kumoutuisi, mitään ei olisi, eikä mitään olisi koskaan ollutkaan, koska olemisen kadotessa katoaisi myös aika. Mutta olemattomuutta ei ole.

Näiden pohdintojen yksi perusajatus on, että kaikki kokemukset ovat minun kokemuksiani. Siksi kaikki maailmanhistorian tietoiset olennot ovat osa kerran alkanutta ja päättymätöntä kokemusten virtaa, subjektiivista aikaa, jonka nykyhetki on tämän lauseen kirjoittamisen hetki.

Että vain minä olen olemassa on johdonmukainen ajatus, jos se yhdistetään uudelleen mietittyyn sielunvaellusteoriaan, jossa subjektiivinen aika ei välttämättä noudata kelloilla mitattavaa fysiikan aikaa.

Vaikka tässä esitetyt ajatukset olemisesta olisivat oikeita, ne sisältävät paradoksin, jonka vuoksi niitä on miltei mahdotonta välittää muille. Jotta kieli toimisi, kirjoittajan ja lukijan pitäisi olla symmetrisessä suhteessa toisiinsa. Mutta tässä tapauksessa näin ei ole, koska olen sitonut olemisen käsitteen juuri tähän hetkeen, joka ei ole yhteinen lukijan kanssa. Tämä on paradoksi siitä huolimatta, että lukija on itse asiassa sama kuin kirjoittaja, koska lukija ei tarkkaan ottaen ole vielä edes olemassa, tulevaisuudessani, tai on jo kuollut, menneisyydessäni, eikä oleminen tämänhetkisenä tapahtumisena koske häntä.

Terveisiä itselleni! Ymmärsitkö tämän?

Maailmassa kaikki on oikeastaan jo tapahtunut. Ajattelen, että kohdatessani jonkun olennon voin vaikuttaa sen kokemuksiin. Mutta jos tuo olento on osa subjektiivista menneisyyttäni, olen jo kokenut ne kokemukset, joita olen luullut muuttaneeni. Joten en voi muuttaa mitään, vain olla mukana kun asiat tapahtuvat.

Olen miettinyt olemisen luonnetta ja merkitystä, kuolemaa, toisten olemista, aikaa ja ikuisuutta, ja päätynyt jonkinlaiseen maailmankuvaan, joka on loogisesti ristiriidaton mutta hankalasti ilmaistavissa jo subjektiivisen luonteensa vuoksi. Mietiskelyn lähtökohtina ovat olleet muutamat intuitiivisesti kirkkaat oivallukset, kuten "jos en olisi olemassa, mitään ei olisi" ja "kaikki lokemukset ovat minun kokemuksiani". Jos nämä lähtökohdat jostain syystä osoittautuvat virheellisiksi, koko maailmankuvani romahtaa, ja kaikki on aloitettava alusta. Mutta ehkä vielä joskus, toisaalla, ajan ja olemisen loputtomuudessa, ymmärrän syvemmin, tai sitten ymmärrän, että kaikkea ei voi eikä tarvitse ymmärtää.