Olemisesta, ajatuksista ja aivoista

Olen olemassa, tänne maailmaan ilmestynyt, maailmaan joka on minulle ilmestynyt.

Olen suhteessa maailmaan, ja tässä suhteessa on kaksi osapuolta: toisaalta minä, subjekti, immanenssi, ja toisaalta maailma, transsendenssi.

Koska olen suhteessa maailmaan, minun on oltava maailmassa ja siis kuuluttava myös transsendenssiin. Siksi minulla on oltava ruumis, jonka välityksellä olen suhteessa maailmaan.

Olemassaoloni toteutuu siis suhteessani maailmaan, ja koska tämä suhde on ruumiillinen, kutakin immanenssin eli tajunnan tilaa vastaa aina yksikäsitteisesti jokin tapahtumien kokonaisuus ruumiissani. Immanenssi ja transsendenssi on kuitenkin aina pidettävä käsitteellisesti erillään toisistaan, eikä minkäänlainen reduktio ole mahdollinen.

Ruumiini on ikään kuin tajuntani peilikuva: kun liikutan kättäni (kokemus), käteni liikkuu (tapahtuma maailmassa), tai kun ajattelen jotain, jotain tapahtuu aivoissani. Kyseessä on siis sama tapahtuma toisaalta immanenssin ja toisaalta transsendenssin tasolla tarkasteltuna.

Jotkut kognitiotieteilijät ajattelevat, että tietoisuuden ilmiöt voidaan palauttaa aivotapahtumiin samalla tavalla kuin aivotapahtumat voidaan palauttaa alkeishiukkasten välisiin vuorovaikutuksiin. He kysyvät, miten aivot tuottavat tietoisuuden. Tämä kysymys on osoittautunut vaikeaksi, ja syykin on mielestäni selvä: mitään ongelmaa ei ole. Tieteen tehtävänä on vain kuvata havaitut vastaavuudet.

Aine, aineellinen maailma ja maailmankaikkeus objektiivisina ilmiöinä ovat juuri objektiivisuudessaan subjekti-objekti-suhteen osapuolia. Subjektista emme pääse eroon. Se on mukana kaikessa olevan kokonaisuutta koskevassa tutkimuksessa joko tietoisesti tai tiedostamatta, eikä vain aineen heijastumana tai edes emergenttinä ominaisuutena vaan kaiken lähtökohtana. Luonnontieteet ovat tosin edistyneet huomattavan pitkälle sulkeistamalla tietoisuuden, mutta samalla sen ontologinen asema on jäänyt epäselväksi, mikä ilmenee esimerkiksi juuri tässä yrityksessä palauttaa tietoisuus aivotapahtumiin.

Tieteen sen paremmin kuin filosofiankaan ongelma ei ole, miten aivot luovat ajatuksia, koska kysymys ei ole mielekäs. Tieteen ongelma on aivojen ja ajatusten välisen korrelaation kuvaaminen ja selvittäminen. Filosofian ongelma on sen ymmärtäminen, miksi ajatteluun tarvitaan aivoja, toisin sanoen mikä on aineellisen maailman asema subjektin olemassaolossa. Elämme nimittäin juuri siinä samassa ja ainoassa maailmassa, joka näyttäytyy meille objektina, ja juuri tästä refleksiivisestä suhteesta johtuu jakautuminen mieleen ja aineeseen, ajatuksiin ja aivotapahtumiin. Se, mitä tämä yhteinen maailmamme perimmältään on ja miksi se jakaa meidät tällä tavalla kahtia, selviää ehkä vasta kun ymmärrämme syvällisesti toisten subjektien olemassaolon ja intersubjektiivisuuden merkityksen.

Kysymys ei ole siitä, että tietoisuudella ei olisi aineellista perustaa vaan siitä, mikä on tietoisuuden ontologinen suhde perustaansa.

Olen subjekti, ja kohtaan itseni objektina maailmassa. Tästä kohtaamisesta syntyy palautumaton dualismi tietoisuuteni ja ruumiini välille. Ajatteluni heijastuu aivotapahtumina samalla tavalla kuin peiliin katsoessani liikkeeni toistuvat peilikuvana. Tässä tapauksessa kuitenkin peili heijastuksineen on aina jo mukana liikkeessä sen sisäisenä rakenteena.

Voisimme ehkä tiivistetysti ja hieman runollisesti sanoa, että maailmankaikkeus ei ole synnyttänyt tietoisuutta, vaan tietoisuus on synnyttänyt maailmankaikkeuden kodikseen. Tämä ei kuitenkaan merkitse kausaalisuhdetta, vaan sitä että tietoisuus on ontologisesti ensisijainen maailmaan nähden, joka muodostaa yhdessä ajallisuuden kanssa olemassaolon perusrakenteen. Kun puhumme tästä rakenteesta, esimerkiksi muuttuvasta maailmasta, oletamme aina jo suhteen puhujaan, subjektiin, eikä maailmasta sen enempää kuin ajastakaan voida mielekkäästi puhua ilman tätä suhdetta, vaikka sitä ei ilmaistaisikaan. Jos en olisi olemassa, mitään ei olisi. Siksi subjekti on ikuinen.

Kuten yllä olevasta käy ilmi, myös aika on subjektiivisuuden piiriin kuuluva käsite. Se on tietoisuuden ja samalla olemisen ydinrakenne, jossa nykyisyys vaihtuu jatkuvasti menneisyydeksi uuden nykyisyyden kiteytyessä sen tilalle tulevaisuuteen suuntautuvassa tapahtumisen virassa. Fysiikan aika-avaruuden komponenttina aikaa sen sijaan tarkastellan ikään kuin ikuisuuden näkökulmasta, jolloin nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus eliminoituvat. Tämä on aivan asianmukainen konstruktio ja toimii teorian puitteissa niin kuin pitääkin. Fyysikko kuitenkin ymmärtää väärin tietoisuuden aseman todellisuuden kokonaisrakenteessa, jos hän pitää nykyisyyden ja tapahtumisen kokemuksia jonkinlaisina harhoina tai rajoitustemme synnyttäminä kokemuksina ja alkaa etsiä syytä niihin fysiikan oman aikakäsityksen ja aivojen toiminnan pohjalta. Tätä näennäisongelmaa näyttävät jotkut fyysikot joskus vapaamuotoisissa teksteissään pohdiskelevan. On kuitenkin selvää, että tietoisuuden perusrakenteita ei voi selittää tietoisuuden kohteiden avulla, olivatpa nämä kohteet kuinka objektiivisia ja ”tosiolevaisia” tahansa.

Olen tässä käyttänyt käsitteitä ’subjekti’ ja ’tietoisuus’ synonyymeinä, jolloin ’tietoisuus’ ei liity erityisesti tietoon vaan mihin tahansa kokemukseen, ja on oikeastaan sama käsite kuin joittenkin suomalaisten fenomenologien ’tajunta’. Myös subjektin käsite vaatisi tietenkin oman analyysinsä, mutta riittänee kun totean, että sillä ei tarkoiteta yksilöllistä, empiiristä ”minuutta” vaan yllä sanotun mukaisesti kaiken olevan eliminoimatonta perusedellytystä, sitä että kaikki on suhteessa minuun, tai että maailma on minun maailmani, kuten jo Ludwig Wittgenstein oivalsi.

Vaikka maailmankaikkeus on täynnä tapahtumia, joita mikään tietoisuus ei ole todistamassa, kaikki nämä tapahtumat ovat kuitenkin olemassa vain jollekin tietoisuudelle, nimittäin sille joka juuri nyt kokee juuri nämä kokemukset juuri tässä kohtaa maailmassa, vaikka kyseiset tapahtumat eivät kuulukaan sen kokemuspiiriin. Siten myös se todellisuuden osa, joka on tietoisuuden tavoittamattomissa, edellyttää tietoisuutta, jonka tavoittamattomissa se on.

Filosofian tehtävä on kunnianhimoinen: se haluaa ymmärtää kaiken. Päästäkseen edes alkuun sen on hylättävä kaikki ”käytetyt” ontologiat materialismista spiritualismiin ja lähdettävä liikkeelle siitä mikä on itsestään selvää ja varmaa ja minkä vastakohta ei ole ajateltavissa: olen olemassa. Sanalla ’minä’ on nimittäin, kuten jo todettu, kaksi merkitystä: toisaalta se viittaa erääseen yksilöön ja toisaalta subjektiin, joka kokee kaikkien yksilöiden kokemukset. Juuri tässä jälkimmäisessä merkityksessä lause ’olen olemassa’ on aina tosi ja muodostaa näin filosofian luontevan lähtökohdan, sillä olemassaoloni on kaiken olemisen välttämätön ehto ja samalla se mistä kaiken olemisen merkitystä on lähdettävä etsimään.

Kopernikaanisen vallankumouksen kauneimmat hedelmät ovat ehkä vasta kypsymässä.