Olemisesta

1. Ajasta

Lapsena ajattelin, että kuolema on niin kaukana, että elämä on käytännöllisesti katsoen ikuinen. Nyt tiedän, että vaikka eläisin kauemmin kuin aurinko, mutta sitten kaikki päättyisi, kymmenen miljardia vuotta olisi yhtä tyhjän kanssa.

Olen olemassa enkä voi olla olematta. Se, että en olisi olemassa, ei ole ajateltavissa eikä siis mahdollista.

Ajatus, että en olisi olemassa, kumoaa itsensä.

Jos ajatus, että en olisi olemassa, olisi mielekäs, minun olisi voitava ajatella se. Voin yrittää ajatella sitä, koska olen olemassa, mutta juuri siksi ajatus hajoaa omaan mahdottomuuteensa.

Voisin ajatella, että on loogisesti täysin mahdollista, että en ole olemassa. Tämä on kuitenkin outo ja virheellinen ajatus, sillä olemassaolo ja logiikka edellyttävät toisiaan: olemassaolo noudattaa logiikan lakeja, mutta jos en olisi olemassa, logiikkaakaan ei olisi.

Olemassaololla ei ole vastakohtaa. Olemattomuutta ei ole.

Olemassaolo on minkä tahansa olemista, mutta olemattomuus on jonkin olemattomuutta jollain tavalla. Emme voi mielekkäästi puhua olemattomuudesta yleensä.

Lause "Olemattomuutta ei ole" on tietenkin tautologia. Kuitenkin se ilmaisee erään olemassaolon perusominaisuuden, jota emme aina tule ajatelleeksi.

Se, että olen olemassa, ei riipu ajasta. Olen ikuisesti olemassa.

Loputtomuus on olemassaoloni looginen ominaisuus. Lause "Olen olemassa" on aina tosi.

En ole ehkä enää nuori. Mutta mitä tarkoittaa, että en ole enää olemassa?

Joku toinen ei ehkä enää ole kanssani maailmassa, koska hän on kuollut. Mutta minä olen aina olemassa.

Ilmaisuilla "Jos en olisi olemassa..." ja "Sitten kun en enää ole olemassa..." ei ole mitään järjellistä sisältöä.

Olemassaolo on sitä, että koen jotain tässä ja nyt. Olemassaolo on minun olemassaoloani.

Vain minä olen olemassa. Toisten ja esineiden oleminen on seuraus minun olemassaolostani.

Toiset ja esineet muodostavat maailman. Maailma on, koska olen olemassa.

Kaikki, mikä on, on yhteydessä olemassaolooni.

Jos en olisi olemassa, mitään ei olisi.

Olemassaolo on kokemuksen vaihtumista uudeksi kokemukseksi.

Peräkkäisten kokemusten välissä ei ole mitään. On vain kokemus ja sen jälkeen toinen kokemus.

Jokaista kokemusta seuraa uusi kokemus.

Viimeistä kokemusta ei ole.

Jos olisi viimeinen kokemus, siis kokemus, jonka jälkeen ei olisi mitään kokemuksia, ei mitään kokemuksia olisi, ei siis myöskään tätä jonka juuri nyt koen.

Kaikki kokemukset ovat minun kokemuksiani.

Kokemus koetaan tässä ja nyt. Siksi vain minä voin kokea sen.

Vierasta kokemusta ei ole. Tämä on etiikan kestävä perusta.

Sen, minkä teen toiselle, teen itselleni.

Se, minkä teen toiselle, olisi yhdentekevää ellen olisi myös tekoni kohde.

Ne jotka ovat ymmärtäneet, että sielu vaeltaa, ovat myös ymmärtäneet, että astuessaan muurahaisen päälle he koskettavat sitä olemassaolon virtaa, jota he itse purjehtivat.

Ne kokemukset, joita en koe tällä hetkellä, ovat menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Menneisyys ja tulevaisuus määräytyvät suhteessa nykyiseen kokemukseeni.

Aika on se olemassaoloni perusominaisuus, että tämänhetkistä kokemustani seuraa uusi kokemus.

Aika on olemassaolon ydinrakenne.

Olemassaolo ilman aikaa on käsitteellinen mahdottomuus.

Aika on kokemisen välttämätön muoto. Voin olla olemassa vain siten, että kokemukseni sisältö vaihtuu uudeksi sisällöksi.

Kaikki kokemukset ovat ajallisessa suhteessa toisiinsa. Ne muodostavat sarjan.

Kokemukset ovat kuin rivi lamppuja, jotka peräkkäin ja yksi kerrallaan syttyvät ja sammuvat. Palava lamppu on tämänhetkinen kokemukseni.

Kun kirjoitan tätä, lamppuja syttyy ja sammuu. Kun joku lukee tätä, toisia lamppuja syttyy ja sammuu.

Aika ja ikuisuus eivät ole toistensa vastakohtia. Aika on ikuinen.

Aika on peräkkäisten nykyhetkien muodostama ikuisuus.

Ikuisuus on kokemusten loppumattomuutta. Se toteutuu ajassa. Täällä.

Joku on sanonut, että hetki on ajan ja ikuisuuden leikkauspiste. Mutta tämä ajatus mystifioi ikuisuuden. Aika rakentuu nykyhetkistä, jotka seuraavat toisiaan ikuisesti.

Aina on nyt. Ja nyt on aina jotain.

Pelkomme ajan päättymisestä on turha. Toiveemme ajan muuttumisesta ajattomuudeksi on mieletön. Toiveemme ikuisuudesta on jo toteutunut.

Kokemus voi sisältää viittauksia aikaisempiin kokemuksiin. Näistä viittauksista rakentuu muisti.

Muisti määrittelee yksilön.

Yksilö on niiden kokemusten sarja, jotka muisti liittää toisiinsa.

Yksilöt muodostavat ajallisen sarjan.

Olen toisaalta jokin yksilö, toisaalta se joka käy läpi kaikki yksilölliset muodot.

Yksilönä olen kuolevainen, kokijana kuolematon.

Muodot katoavat, mutta se, mikä vaihtaa muotoa, ei katoa.

Yksilönä olen muistini, kokijana en mitään.

Kaikki, mikä on, katoaa, siis myös se yksilö, joka olen. Vain se olematon, jolle kaikki oleva on, on ikuinen.

Koska en ole kokijana mitään olevaa, en voi kadota, joten minun on oltava ikuisesti olemassa.

Olen eräs yksilö, josta voin sanoa: "Sitten kun minua ei enää ole..." Sen sijaan ilmaisu "Sitten kun en enää ole olemassa..." on vailla mieltä.

Kokija on aina sama: se joka on olemassa tässä ja nyt. Siis minä. Mutta nimeni voi olla mikä tahansa.

Olen kokijana se, jolle kaikki kokemussisällöt ilmenevät. Se, että kaikki sisällöt ilmenevät minulle, on ajan perusominaisuus. Aika yhdistää kokemukset toisiinsa siten, että kaikki kokemukset ovat minun kokemuksiani.

Se, että en ole kokijana mitään, tarkoittaa, että vaikka koen joka hetki jonkin kokemuksen, ja vaikka koen viime kädessä kaikki kokemukset, kokemuksilla ei ole sellaisia viittaussuhteita toisiinsa, että muodostuisi jokin kaikkien kokemusten läpi säilyvä ominaisuus, ikuinen muisti tai "minuus". Ainoastaan aika liittää kaikki kokemukset toisiinsa: niillä on kaikilla jokin sijainti toisiinsa nähden yhteisessä aikasarjassa.

Lause "Olen olemassa" on tosi myös silloin kun olen kuollut.

Se yksilö, joka olen, kuolee. Mutta joku syntyy. Minä.

Kuolema on unohdus.

Kun uusi kokemus ei sisällä viittausta nykyiseen kokemukseeni, kuolen.

Koska peräkkäisten kokemusten välissä ei ole mitään, vain muisti erottaa elämän kuolemasta.

Kokemus kuolee heti synnyttyään, mutta uusi kokemus voi herättää sen henkiin muistamalla sen.

Nykyisyys kuolee menneisyydeksi, herää eloon toistuvina muistoina, ja katoaa sitten lopullisesti näkymättömiin.

Koen nyt tämän kokemuksen, ja sitten koen uuden kokemuksen. Jos uusi kokemukseni sisältää jotain edelliseen kokemukseen liittyvää, elämäni jatkuu. Muussa tapauksessa olen kuollut ja juuri syntynyt.

Nykyisyys vaeltaa todellisuuden läpi raahaten mukanaan putoilevia menneisyyden kappaleita.

Kun kuolen, jokin menneisyyden katkelma irtoaa minusta.

Menneisyys, joka on muistina läsnä nykyisyydessä, katoaa kuollessani näkymättömiin.

Kuolemassa muutun toiseksi yksilöksi.

Kun olen kuollut, en muista sitä yksilöä, joka olin.

Kun olen kuollut, olen joku, joka on minulle nyt eräs toinen, ja jolle minä olen eräs toinen.

Kun olen kuollut, nämä lauseet on joku toinen kirjoittanut.

Jokainen tietää, millaista on olla kuollut.

Olen jättänyt sen joka olin, ja nyt kun olen kuollut, olen tämä jonka myös kohta jätän.

Kun kuolen, jätän itseni.

Kuolema on hyppy, jolla siirryn aika-avaruuden pisteestä toiseen ilman nopeutta.

Virta on näkymätön ja lautturi tekee työnsä nopeasti. Äkkiä vain olen tässä oudossa maisemassa enkä muista mistä olen tullut tänne.

Elämä on matka unohduksesta unohdukseen. Olemassaolo on sitä, että olen aina jollain elämän pituisella matkalla.

Elämä ja kuolema eivät ole ilmiöitä. Elämä on ilmiöiden ilmenemistä jollekin yksilölle, ja kuolema on se muistikatkos, joka erottaa yksilön toisesta yksilöstä.

Ilmiöt ilmenevät minulle, ja kun olen kuollut, ne ilmenevät sille toiselle, joka olen.

Kuolema ei ole mitään. On vain erään yksilön viimeinen kokemus ja erään toisen yksilön ensimmäinen kokemus.

Loppu on alku.

2. Maailmasta

Jumala mietti, loisiko maailman vai ei. Se päätti jättää sikseen. Silloin ihminen suuttui: "On siinä meillä Luoja, kun ei hoida tehtäviään. Luo nyt ainakin minut!" Eikä Jumalan auttanut muu kuin luoda ihminen ja maailma sille kodiksi.

Jotkut ajattelevat, että ensin oli luonto ilman tajuntaa, ja sitten jossain vaiheessa tajunta ilmaantui luonnon ominaisuudeksi. Tämä on kuitenkin harhaanjohtava kuva luonnon ja tajunnan välisestä suhteesta, koska se antaa ymmärtää, että tajunta olisi myös voinut jäädä syntymättä ja että voisimme kuvitella luonnon ilman tajuntaa. Mutta koska olen olemassa enkä voi olla olematta, tajunta on välttämättä olemassa ja tarvitsee luontoa ja sen kehityshistoriaa toteuttamaan olemassaoloni.

Tajuntaa ei voi selittää tajunnan kohteiden avulla.

Olen ruumiina maailmassa. Näen ruumiini. Jos voisin nähdä aivoni toiminnassa, näkisin mitä aivoissani tapahtuu kun katson niitä. Näkisin näkemistapahtumani sellaisena kuin se näyttäytyy minulle maailmassa. Mutta se, mitä näkisin, ei selittäisi sitä että näen sen.

Tajunta ei sijaitse missään aineellisen maailman paikassa tai rakenteessa, ei edes aivoissa.

Ruumiini on maailmassa kohtaamani kappale. Pääni on ruumiini osa. Aivoni ovat pääni sisällä oleva kudos, jonka toiminta on yhteydessä siihen, millä tavalla koen maailman.

Päässäni ei ole ajatuksia. Aivoni eivät ajattele.

Koska kaikki oleva on suhteessa tajuntaan, tajunta ei voi olla aineen eikä minkään muunkaan olevan ominaisuus.

Elämme aineellisessa maailmassa, tutkimme sitä, ja jossain vaiheessa ajattelemme, että se on kaikki mitä on, ja että aineen rakennetta tutkimalla saamme joskus selville myös sen, miksi olemme olemassa. Maailma on kuitenkin olemassaolon rakenneosa, ja olemassaolomme selittää maailman olemassaolon eikä päinvastoin.

Kun haluan ymmärtää olemassaoloani, alan tutkia sitä mikä on jo edessäni: maailmaa jossa elän. Mutta en voi ymmärtää olemassaoloa enkä maailmaa, jos en näe kokonaisuutta: ajallista olemistani maailmassa, joka on olemassaoloni ehto.

Vaikka kokemuksen piirissä olisi vain ainetta, olennaista ei olisi aine vaan aineellisen todellisuuden kokeminen.

Olemassaoloni rakenne on sellainen, että maailmassa kohtaamani esineet ovat katseeni luonnollisia kohteita. Jos haluan nähdä itse rakenteen, minun on katsottava lähemmäs. Mutta itseäni en näe, eikä olemassaoloni ole esine, jota voisin katsoa.

Olemassaolon täytyy toteutua, ja se voi toteutua vain oman sisäisen logiikkansa muotoisena. Luonto on yksi olemassaolon toteutumisen välttämättömistä ilmenemismuodoista. Luonnolla on puolestaan oma sisäinen logiikkansa, jonka ilmenemismuotoja ovat ne välttämättömät rakenteet, joita sanomme luonnonlaeiksi.

Luonnonlait eivät selitä mitään. Luonnontieteet löytävät luonnonlakeja ja toteavat ilmiöiden noudattavan niitä.

Vaikka saisimme selville kaikki luonnonlait, ja kaikki tapahtuisi näiden luonnonlakien mukaisesti, olisi kuitenkin täysin käsittämätöntä, että asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat.

Luonnontieteet eivät kykene selittämään miksi todellisuus on sellainen kuin on. Ne ainoastaan läpivalaisevat maiseman, jotta näkisimme ilmiöiden sisäisen rakenteen, niiden yhteydet luonnonlakeihin.

Kun näemme ilmiön rakenteen, ymmärrämme ja hallitsemme sitä paremmin, eikä se enää vaivaa meitä yhtä paljon kuin ennen. Sanomme tätä joskus myös selittämiseksi, mutta kysymyksessä ei tietenkään voi olla selitys ilmiön olemassaololle.

Ilmiön selitys ei ole sen rakenteessa eikä toisissa ilmiöissä, vaan olemassaolossamme, jonka toteuttamiseen se osallistuu.

Selitys sille, että aurinko nousee joka aamu, voisi olla piirros aurinkokunnasta ja siihen liittyvä kuvaus maailmassa vallitsevista luonnonlaeista. Kun näemme kokonaisuuden, johon ilmiö kuuluu, meistä tuntuu että olemme selittäneet sen ja että se kuuluu nyt niiden ilmiöiden joukkoon, jotka ymmärrämme. Mutta jos haluamme tietää, miksi aurinkokunta on olemassa, meidän on kuvattava jokin suurempi kokonaisuus ja viime kädessä koko maailmankaikkeus. Eikä selitys maailmankaikkeuden olemassaololle ole maailmankaikkeudessa vaan meissä, jotka yritämme selittää maailmaa ja ymmärtää olemassaoloamme.

Maailmankaikkeus on aineellinen organismi, joka toteuttaa kaikki tajunnan muodot ajan loputtomana virtana. Ruumiini on maailmankaikkeuden orgaaninen osa, joka toteuttaa sen tajunnan muodon, joka parhaillaan toteutuu.

Maailmankaikkeus toteuttaa ikuisen olemassaoloni. Siksi aurinko nousee.

Maailma on yksi olemassaoloni perusrakenteista. Se on olemassa, koska minä olen olemassa.

On mieletön ajatus, että olisi maailma, mutta minä en olisi olemassa.

Maailma on enemmän kuin minkä voin havaita tai ymmärtää, mutta se on silti olemassa vain minulle.

On tapahtumia, jotka ovat kaiken kokemuksen ulottumattomissa. Mutta vaikka ne ovat kokemuksen ulottumattomissa, ne edellyttävät jotain kokemusta, jonka ulottumattomissa ne ovat.

Vaikka kukaan ei ehkä ollut todistamassa auringon syntyä, se on kuitenkin syntynyt tavalla, joka voidaan periaatteessa kuvata. Mutta tämä ei merkitse, että maailma on tajunnasta riippumaton, sillä vaikka aurinko olisikin syntynyt kaiken tajunnan ulottumattomissa, se on syntynyt maailmaan, jossa olen olemassa, eikä ole mielekästä sanoa, että se olisi syntynyt vaikka en olisi olemassa.

Olio voi olla ilman että se ilmenee, mutta ei ilman että olen olemassa.

Voisin ajatella, että jos sata vuotta sitten olisi tapahtunut jotain muuta kuin tapahtui, en olisi syntynyt eikä minua siis nyt olisi olemassa. Mutta vaikka voisinkin kuvitella maailman toisenlaiseksi kuin se on, en voisi kuvitella maailmaa, jossa en ole tällä hetkellä jokin yksilö.

Voisin ajatella, että olen olemassa ainoastaan siksi, että maapallolle sattui kehittymään elämää. Mutta asia on tietenkin päinvastoin: maapallolle "sattui" kehittymään elämää siksi, että olen olemassa.

En ole olemassa siksi että sydämeni lyö, vaan sydämeni lyö siksi että olen olemassa.

Jos maapallo räjähtäisi huomenna, tämä tapahtuma määrittelisi joitakin olemassaoloni yksityiskohtia, mutta ei kumoaisi olemassaoloani eikä sen loputtomuutta.

Minuus ei ole mikään olio, joka voi olla tai olla olematta, vaan kaikkien olioiden ja ilmiöiden olemisen ehto. Kaikki, mikä on, on suhteessa minuun.

Jos en olisi, mitään ei olisi. Ehkä kukaan ei ole vielä ymmärtänyt tätä yksinkertaista lausetta ja kaikkia sen seurauksia.

3. Toisista

Lapset lörpöttelevät pihalla. "Mitä jos minä olisin sinä", joku keksii. "Jospa sinä oletkin", toinen sanoo.

Toiset ovat kokemusten sarjoja, yksilöitä.

Toiset yksilöt ovat suhteessa siihen yksilöön, joka olen tällä hetkellä. Jos en olisi olemassa, toisiakaan ei olisi.

Toinen on sellaisen suhteen toinen jäsen, jonka toinen jäsen olen minä. Ja koska suhde on symmetrinen, olen myös toinen, ja myös toinen olen minä.

Olen ajallisessa ja avaruudellisessa suhteessa toisiin.

Toiset ovat maailmassa, mutta samalla menneisyydessäni tai tulevaisuudessani.

Tajunta on minun tajuntaani. Se on kokemusten virtaa, nykyisyyden vaihtumista uudeksi nykyisyydeksi. Myös toisten kokemukset kuuluvat tähän virtaan, mutta koska ne eivät ole tämänhetkisiä kokemuksiani, niiden on oltava menneisyydessä tai tulevaisuudessa kokemiani kokemuksia.

Minulla on tämä tunne, ja tiedän, että myös toisilla on tunteita. Tunne on kuitenkin jotain tällä hetkellä läsnäolevaa, olemassaoloni sisältö sellaisena kuin minä koen sen. Ei ole mielekästä puhua tunteesta, jota en tunne. Mutta koska ne maailmassa kohtaamani tunteet, joita koen toisten tuntevan, eivät ole samalla tavalla välittömästi läsnä kuin tämänhetkinen tunteeni, ne voivat olla vain tunteita, jotka olen kokenut tai tulen kokemaan niissä ajan pisteissä, joissa toiset sijaitsevat.

Jos en kokisi toisten kokemuksia, olisi olemassa kokemuksia, jotka jäisivät kokematta.

On mahdotonta ajatella kokemusta, joka on olemassa mutta jota en koe.

Kokemus jota en koe on oleva jota ei ole.

Olen yksilö, jonka muodostavat syntymäni ja kuolemani välissä olevat kokemukset, siis kokemukset, joihin tämänhetkisellä kokemuksellani on muistisuhde tai joilla on muistisuhde tämänhetkiseen kokemukseeni. Toiset yksilöt rakentuvat syntymääni edeltäneistä ja kuolemani jälkeisistä kokemuksista, siis kokemuksista, joihin minun kokemuksillani ei ole muistisuhdetta ja joilla ei ole muistisuhdetta minun kokemuksiini.

Olemassaolo toteutuu ajan katkelmina, jotka asettuvat limittäin toistensa suhteen muodostaen aika-avaruuden.

Se, että olen nyt tässä, on ajaton totuus. Nykyhetki on maailman välittämä ainutkertainen sisältö, joka vaihtuessaan uudeksi ainutkertaiseksi sisällöksi muodostaa muistin välittämänä sen ainutkertaisen hetkien sarjan, jota sanomme yksilöksi. Yksilöt ovat kokemusten sarjoja, jotka kuolemaksi sanomamme muistinmenetyksen toisistaan erottamina vaihtuvat toisikseen muodostaen toisaalta sen loputtoman nykyhetkien sarjan, jota sanomme ajaksi, ja toisaalta, kohdatessaan toisensa ja itsensä aineellisina kappaleina avaruudessa, sen tapahtumien kokonaisuuden, jota sanomme maailmankaikkeudeksi.

Kohtaan toisissa itseni. Tämä ei ole vertauskuva.

Kohdatessani hänet kohtaan erään hetken siinä loputtomassa hetkien sarjassa, jonka nykyhetkessä kohtaan hänet, ja jonka jonakin menneisyyden tai tulevaisuuden hetkenä olen ollut tai tulen olemaan hän joka kohtaa minut samassa kohtaamistapahtumassa.

A ja B näkevät toisensa samanaikaisesti siinä ajassa, joka heidän yhteisessä maailmassaan on heille yhteinen. Mutta siinä ajassa, joka yhdistää nämä kaksi kokemusta toisiinsa tämänhetkisinä elämyksinä, toinen tapahtuu ennen toista.

Se toinen, jonka kohtaan, olen minä, joka kohtaan erään toisen: minut.

Tiedän, että toisilla on kokemuksia, ja tiedän, että toinen on joku minä, mutta jokin estää minua näkemästä sitä, minkä kielioppi ilmaisee: se minä, jonka kohtaan, olen minä.

Näissä lauseissa ‘minä’ ei viittaa yksilöön vaan kokijaan. Tämä käyttötapa pyrkii ilmaisemaan sen näkemyksen, että on vain yksi kokija, ja että kokija olen aina minä.

Kun puhun toiselle, ‘minä’ viittaa siihen yksilöön, joka olen, ja ‘sinä’ viittaa toiseen yksilöön. Se, että on vain yksi kokija, ei ilmene arkikielessä.

Se, että vain minä olen olemassa, ei tarkoita, että toiset eivät olisi olemassa. ‘minä’ ja ’toinen’ viittaavat samaan pisteeseen, mutta tämä identiteetti toteutuu vain kuoleman kautta. Elämässä se ei ilmene. Eläessäni toisten kanssa toiset ovat vain toisia.

Sanalla ‘minä’ on kaksi merkitystä: ’se joka nyt kokee tämän’ ja ’se yksilö, joka nyt kokee tämän’. Puhuessani nämä merkitykset sekoittuvat siten, että puhun samanaikaisesti yksilönä ja ajattomana subjektina. Kun toinen puhuu, ajattelen että hän on minulle vieras yksilö, jonka kokemusmaailma on minulta suljettu, enkä tule ajatelleeksi, että ‘minä’ todellakin viittaa vain yhteen pisteeseen: sisältöään vaihtavaan nykyhetkeen, joka kohtaa itsensä maailmassa edeltä käsin tai jälkeenpäin, ja johon ‘minä’ voi siksi myös viitata edeltä käsin tai jälkeenpäin.

Käyttäessäni kieltä edellytän, että maailmassa on toisia yksilöitä, jotka ymmärtävät minua. Kieli ei kuitenkaan helposti taivu ilmaisemaan toisten olemassaolon syvempää merkitystä, ajallista suhdettani toisiin.

Jos yritämme kielen avulla lähestyä olemassaolomme syvintä merkitystä, kieli pingottuu äärirajoilleen valaisten todellisuutta paradokseillaan.

Vain matkustamalla kielen ulkopuolelle näemme olemassaolon ytimeen.

Kun puhun, puhun toisille, ja siksi puhun asioista, jotka ovat meille maailmassa yhteisiä, ja itsestäni yksilönä, suhteessa toisiin. Tämä on kielen aluetta. Mutta vain pieni liikahdus, näkökulman siirtymä, avaa toisen alueen, jolla yhteiset asiat muuttuvat yksityisiksi, ja joka sen vuoksi jää kielen ulkopuolelle. Vasta tällä alueella paljastuu se syvä yhteys, joka välillämme vallitsee, ja siksi vasta tällä alueella näemme, ensimmäisen kerran, mihin olemassaolomme merkitys perustuu.

Olemme kysyneet, keitä toiset ovat. Olemme myös kysyneet, mitä on kuoleman jälkeen ja mitä oli ennen syntymää. Vastaus molempiin kysymyksiin on sama: kuolemani jälkeen olen toinen ja ennen syntymääni olin toinen.

Ajatus, että kohtaamani toinen olen minä, on loppuun saakka ymmärrettynä selkeä mutta hämmentävä.

Toisten olemassaolo on meille itsestään selvää, koska se kuuluu olemassaolomme perusrakenteisiin. Emme tule ajatelleeksi, kuinka hämmästyttävästä ilmiöstä on kysymys.

Kun seurustelemme toistemme kanssa, emme ymmärrä keitä toiset ovat. Mutta oivallamme sen ehkä jonain päivänä metsän hiljaisuudessa, kun ajatuksemme päättävät lähteä valloittamaan rajaseutuja.

Joku oivalsi kerran, että maa on pallon muotoinen, ja nyt ymmärrämme sen kaikki, vaikka aistimme kertovat meille toista. Samalla tavalla ratkeavat kuoleman ja toiseuden arvoitukset: kaikki vain asettuu paikalleen, ja todellisuus paljastaa meille geometrisen muotonsa.



Yhteenveto

Olemassaolollani ei ole vastakohtaa. Jos en olisi olemassa, mitään ei olisi, mutta tämä on mahdotonta, koska olemattomuutta ei ole.

Olemattomuus on looginen, kieliopillinen ja ontologinen mahdottomuus.

Vaikka mitään ei olisi, olisi tietoisuus olemattomuudesta.

Kaikki oleminen on minun olemistani tai yhteydessä olemiseeni.

Että jotain on, sisältää jo subjektin olemassaolon.

Oleminen on subjektin olemista maailmassa, subjektin tietoisuutta maailmasta ja itsestään.

Jos subjektia ja subjektin tietoisuutta maailmasta ei olisi, maailmaakaan ei olisi. Mitään ei olisi. Siksi subjekti, minuus, on ikuinen.

Olemiseni ei riipu ajasta, niin että jonain hetkenä olisin olemassa ja jonain toisena hetkenä en olisi olemassa. Aika on olemassaoloni sisäinen ominaisuus.

Oleminen on ajallista, eikä ole aikaa ilman olemista. Siksi oleminen ei ole alkanut ajassa, vaikka menneisyys on äärellinen.

Olemassaoloni on hetken vaihtumista uuteen hetkeen. Viimeistä hetkeä ei ole. Mutta kaikki on joskus alkanut.

Subjektiivisella ajalla täytyy olla alku, koska äärettömästä menneisyydestä ei ole loogista polkua tähän hetkeen.

Ajan alkua voidaan verrata unesta heräämiseen, heräämiseen ei-mistään.

Subjektiivinen aika ei voi päättyä, sillä sen päättyminen kumoaisi olemassaoloni takautuvasti, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että olen nyt olemassa. Juuri tätä tarkoittaa se looginen itsestäänselvyys, että olemattomuutta ei ole.

Hetkessä jokin ilmenee. Maailma. Ja sen kautta minuus, subjekti.

Olen tietoinen maailmasta. Olen maailmassa. Mutta miksi maailma on olemassa? Ja miksi maailma on sellainen kuin on?

Maailma on olemassa, koska minä olen olemassa. Maailma on sellainen kuin on, koska haluan ymmärtää olemassaoloani ja maailmaa.

Maailma tulee läpinäkyväksi. Tämä on sen olemus.

Maailma on läpinäkyvä kun ymmärrän olemassaoloni merkityksen. Samalla ymmärrän, miksi maailma on olemassa ja miksi se on sellainen kuin on.

Maailman olemassaolo ei ole riippumaton olemassaolostani subjektina, vaikka se on riippumaton olemassaolostani yksilönä ja siitä, onko se tietoisuuteni kohde.

Kaikki oleminen ei ole havainnon kohteena olemista, mutta kaikki oleminen on suhteessa tietoisuuden olemassaoloon. Ja kaikki tietoisuus on minun tietoisuuttani, subjektin tietoisuutta.

Hetkellä on sisältö. Jos hetken sisältö viittaa aikaisempien hetkien sisältöihin, muistan menneitä kokemuksiani.

Muisti määrittää yksilön. Yksilönä olen niiden hetkien sarja, jotka muisti liittää toisiinsa.

Kuolema on unohdus. Kun olen kuollut, en muista niitä hetkiä, jotka määrittivät sen yksilön, joka olin.

Aika ei lopu. Aika ja muisti ovat eri asioita.

Ajalla on alku mutta ei loppua. Olen ikuinen, vaikka yksilönä lakkaan olemasta.

Kun olen kuollut, olen toinen.

Jokainen tietää, millaista on olla kuollut.

Kirjoitan tämän itselleni ja sille toiselle, joka olen. Ehkä kumpikaan ei ymmärrä.

Kaikki kokemukset ovat minun kokemuksiani. Myös toisten kokemukset. Tässä on etiikan kestävä perusta.

On mahdotonta johdonmukaisesti kuvitella kokemusta, joka ei ole minun kokemukseni. Kuitenkin toiset ovat maailmassa ulkopuolellani ja kokevat asioita.

Ellei maailma olisi subjektien asuttama, sen olemassaololle ei olisi mitään syytä. Toisissa subjekteissa kohtaan itseni maailmassa, ja tämä on maailman olemassaolon syy.

Maailma on subjektien yhteisö. Kuulun tähän yhteisöön. Tällä tavalla olen maailmassa subjektina ja objektina.

Koska en koe toisten kokemuksia tällä hetkellä, mutta vierasta kokemusta ei ole, toisten kokemusten on oltava menneisyydessäni tai tulevaisuudessani.

Olen suhteessa itseeni kolmella tavalla: tietoisena itsestäni subjektina ajattelemalla ”minä olen”, kohtaamalla itseni objektina maailmassa, toisena, ja olemalla toinen ennen syntymääni ja kuolemani jälkeen.

Kohtaan itseni ajattelussa, fysikaalisessa aika-avaruudessa ja subjektiivisessa ajassa.

Se toinen, jonka kohtaan maailmassa, on itsenäinen objekti, ja siksi aineellinen. Ja koska suhteemme on symmetrinen, myös minä olen aineellinen.

Suhteeni toiseen jakaa todellisuuden kahteen tasoon: subjektiiviseen ja objektiiviseen, tietoisuuteen ja aineeseen. Subjektien yhteisönä maailmalla on nämä molemmat tasot: yksi todellisuus ja kaksi näkökulmaa siihen. Niiden välillä on vastaavuus, mutta niiden kuvaukset eivät palaudu toisiinsa. Tietoisuus ilmenee aineellisena organismina, aineellinen organismi tietoisuutena.

Aine on suhteeni toiseen, siis itseeni. Maailma on peili.

Olemassaolosta ei ole pääsyä, ja olemassaolollani täytyy olla jokin sisältö ja kohde. Mutta mitään olemassaolostani riippumatonta olemista ei voi olla, koska siihen ei ole mitään syytä. Siksi olemassaoloni on olemista suhteessa itseeni. Tämä suhde on maailma, jossa kohtaan itseni toisissa subjekteissa.

Tietoisuuden selittäminen aineen avulla, aineen ominaisuudeksi, on mieletöntä. Subjektia ei voi selittää objektien avulla. Objektia ilman subjektia ei ole. Todellisuuden rakenne on 'subjekti suhteessa maailmaan' tai 'subjekti suhteessa toiseen subjektiin' tai 'subjekti suhteessa itseensä'. Nämä kaikki ilmaisut kuvaavat saman asian, ja se suhde joka niihin sisältyy on tietoisuus.

Jos rakenteesta 'subjektin tietoisuus toisesta' poistetaan 'subjekti', mitään ei jää. Jos siitä poistetaan 'toinen', mitään ei jää. Jos siitä poistetaan 'tietoisuus', mitään ei jää. Olemme näin löytäneet todellisuuden ontologisen rakenteen. Aine kuuluu tähän rakenteeseen välttämättömänä komponenttina, mutta se on 'toisen' ilmenemismuoto eikä siis itsenäinen substanssi.

Aine on olemassaoloni instrumentti.

Olemassaoloni päättyminen on mahdotonta, koska olemattomuutta ei ole. Kuitenkin ihmiset kuolevat eikä heitä sen jälkeen näy missään. Tämä on olemassaolon ensimmäinen paradoksi.

Vain minulla voi olla kokemuksia. Kokemus jota en koe on samanlainen mielettömyys kuin pyöreä neliö. Kuitenkin toiset subjektit ovat maailmassa ulkopuolellani, enkä koe heidän kokemuksiaan tällä hetkellä. Tämä on olemassaolon toinen paradoksi.

Molemmat paradoksit ratkeavat, jos yhdistämme kaksi yksinään epäuskottavaa teoriaa: solipsismin ja sielunvaellusopin. On vain yksi subjekti, jonka ilmenemismuotoja kaikki yksilöt ovat. Yksilöt seuraavat toisiaan subjektiivisessa ajassa.

Tämä kuitenkin edellyttää, että kaikki on ennaltamäärättyä ja että subjektiivisen ajan suhde fysikaaliseen aika-avaruuteen ei ole suoraviivainen.

Subjektin olemassaolo ei tarvitse selitystä, mutta sen ilmenemismuodot tarvitsevat. Ei se että olen, vaan se millainen olen ja millaisia toiset ovat.

Nykyhetki on ikuinen. Vain sen sisältö muuttuu.

Nykyhetki vaeltaa läpi kaikkien kokemusten jättäen jälkeensä historian. Eikä historia pääty koskaan, koska viimeistä kokemusta ei ole.

Kokemukseni rakentavat historian. Tulevaisuus on historiaa, jota en ole vielä kokenut.

Historia on äärellinen, tulevaisuus ääretön.

Kokemukseni ovat näkökulmia olemattomuuteen. Olemisen ymmärtäminen on sen ymmärtämistä, että ei ole olemassa muuta kuin kokemuksiani.

Se, että maailma on subjektin ilmenemismuoto, selittää maailman olemassaolon, koska subjektin olemassaolo ei tarvitse selitystä. Jos maailman olemassaolo olisi riippumaton subjektin olemassaolosta, sen olemassaololle ei olisi mitään syytä, joten se ei voisi olla olemassa.

Näin todellisuus tulee läpinäkyväksi. Kohdatessani maailman kohtaan toiset. Kohdatessani toiset kohtaan itseni. Eikä muuta ole. Olemattomuus on mahdollinen vai tietoisuuden kohteena. Nirvana.

Kaksi paradoksia

1. Akilleus ja kilpikonna

Tämä kreikkalaisen Zenonin esittämä paradoksi lienee useimmille tuttu, ja menee suunnilleen näin: Kilpikonna haastoi Akilleuksen juoksukilpailuun ja halusi lyödä ouzopullon vetoa siitä, että jos se saisi 100 metrin etumatkan, Akilleus ei koskaan saavuttaisi sitä, oli juoksumatka mikä tahansa. Se perusteli väitteensä näin: Kun Akilleus olisi juossut 100 metriä, se itse olisi jo 10 metriä tämän edellä (mikä itseluottamus!), ja kun Akilleus olisi taas edennyt 10 metriä, olisi se jo metrin päässä jne. aina äärettömiin saakka, jolloin siis Akilleuksen olisi tehtävä äärettömän monta juoksumatkaa ennen kuin se saavuttaisi kilpikonnan, mikä taas tarkoittaisi sitä, että Akilleus ei koskaan saavuttaisi kilpikonnaa.

Akilleus ajatteli, että kilpikonnan puhe on pelkkää saivartelua ja että tietenkin hän ohittaa sen jo heti sadan metrin jälkeen, mutta sitten hän rupesi miettimään tarkemmin ja tuli toisiin ajatuksiin, koska jos hän todella joutuisi juoksemaan äärettömän monta vaikkakin lyhyttä matkaa, hän ei tosiaankaan voisi millään ohittaa kaveriaan. Hän mietti ankarasti ja kehitti siinä ohessa jopa differentiaalilaskennan (joka tosin dokumenttien puuttuessa - Akilleuksen syötyä tuskissaan papyrukset - on myöhemmin laskettu Leibnizin ja Newtonin ansioiksi), mutta tuli siihen tulokseen, että ongelma ei ratkea matemaattisilla tempuilla, koska kyseessä on todellinen juoksukilpailu todellisessa maailmassa ja palkintokin on hyvä.

Sitten Akilleuksella välähti: jospa välimatkat eivät olekaan jaettavissa kuinka pieniin osiin tahansa, vaan on olemassa pienin mahdollinen matka, jonka voi juosta, niin että kun hän olisi tarpeeksi lähellä kilpikonnaa, heidän välimatkaansa ei enää voisi jakaa osiin, vaan hän ohittaisi kilpakumppaninsa välittömästi. Akilleus keksi kvantin! Hän lähetti vielä varmuuden vuoksi sähköpostiviestin tulevaisuuteen eräälle kaukaiselle tuttavalleen, jonka nimi oli Werner Heisenberg, ja kysyi, osaisiko tämä esittää täsmällisemmän ratkaisun ongelmaan. Ja Wernerhän osasi, ja Akilleus otti kilpikonnan haasteen vastaan, ja voitti kuin voittikin. Sitten hän ja kilpikonna istuivat iltaa yhdessä ouzoa juoden ja saunoen.

2. Outo menneisyys

Subjektiivinen aika voidaan käsittää hetkien sarjaksi, jossa nykyhetki vaihtuu jatkuvasti menneisyydeksi. Mutta onko menneisyys ääretön vai äärellinen? Onko ajalla alku? Voisi ajatella, että jos jokaista hetkeä edeltää aikaisempi hetki, emme mitenkään olisi voineet päätyä nykyhetkeen, joten ajalla täytyy olla alku, ensimmäinen hetki tai ensimmäinen kokemus.

Immanuel Kant ajatteli jotenkin tähän tapaan, mutta hän ajatteli myös, että jos ajalla olisi alku, tätä alkua täytyisi välttämättä edeltää jokin ajallinen jatkumo, koska kaikki mikä alkaa, alkaa ajassa. Niinpä molemmat vaihtoehdot ovat mahdottomia: menneisyys ei voi olla äärellinen eikä ääretön.

Kant ajatteli tässä yhteydessä ennemminkin fysikaalista kuin subjektiivista aikaa, mutta sama ongelma tulee esiin molemmissa. Moderni kosmologia on ratkaissut fysikaalisen aikaparadoksin siten, että maailmankaikkeuden alkusingulariteetissa alkaa itse asiassa aika-avaruus, jolloin ei ole mitään mieltä puhua sitä aikaisemmista tapahtumista. Samalla tavalla voidaan ajatella myös subjektiivisen ajan tapauksessa: onhan meillä esimerkiksi unesta herättyämme aina jokin ensimmäinen koettu hetki (hieman ontuva vertaus), ja subjektiivisen ajan voidaan ajatella alkaneen saman tapaisena ensimmäisenä tajunnan välähdyksenä, vaikka ehkä tuntuukin oudolta ajatukselta, että oleva on vain äkkiä ilmestynyt olemaan jonkinlaisessa absoluuttisessa alkutapahtumassa.

Jotkut ovat varmaan huomanneet, että koko tässä pohdinnassa on aimo annos metafysiikkaa: ajattelen nimittäin, että koska muistimme on rajoittunut eikä toimi edes syntymäämme saakka, emme oikeastaan tiedä, minne saakka menneisyyteen subjektiivinen aikasarja ulottuu. Mutta näyttää siltä, että sillä on välttämättä oltava alku. Ajatus sen loppumisesta tuntuu sen sijaan täysin ristiriitaiselta ja mahdottomalta käsittää, vaikka fysikaalisen ajan päättyminen olisikin kosmologisten teorioiden avulla mahdollista perustella.

Vaikka siis helposti ajattelemmekin symmetrian kaipuumme vuoksi, että jos kaikki on joskus alkanut, kaikki myös päättyy joskus, tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. On myös ajateltavissa, että olemisella on alku mutta ei loppua. Todellisuus ei ole pallo vaan reunaton suppilo.

Mutta näistä villeistä spekulaatioista lisää ehkä joskus myöhemmin.

Fysiikasta ja filosofiasta

Fysiikka on viimeisten vuosikymmenten aikana avannut huimia ja paradoksaalisia näkymiä maailmankaikkeuteen ja aineelliseen maailmaamme sellaisena kuin se ilmenee meille havaintojen ja teorioiden valossa. Fyysikot ovat heittäneet verkkonsa todellisuuden syvyyksiin, ja saalista on tullut hämmentävänkin paljon. Olemme saaneet jopa empiiristä tietoa koko maailmankaikkeudesta, sen geometriasta, historiasta ja mahdollisesta kohtalosta. Myös aineesta meillä on hämmästyttävän hyvä, melkein kaikki havainnot selittävä ja melkein kaikki kokeet onnistuneesti läpäisevä, tosin valitettavasti arkiselle ymmärrykselle vieras teoria.

Fysiikan kieli on useimmille meistä vaikeaa, koska se on pitkälle vietyä matematiikkaa, ja ainakin jotkut fyysikot ovatkin sitä mieltä, että tavallisen maallikon, ja siis myös filosofin, on käytännössä mahdotonta todella ymmärtää, millainen maailma perimmältään on.  Fyysikot ovat kyllä kirjoittaneet suurelle yleisölle tarkoitettuja teoksia, mutta ovat yleensä olleet sitä mieltä, että niissä asiat voidaan esittää vain vertauskuvallisesti, ja että todellisuus paljastuu vain matemaattisten teorioiden ymmärtämisen kautta, kun on ensin opiskeltu alaa 5-10 vuoden ajan.

Vertauskuvallinen esitystapa voidaan kuitenkin viedä myös liiallisuuksiin, kuten mielestäni on tapahtunut esimerkiksi Kari Enqvistin teoksessa Ensimmäinen sekunti, jossa kirjoittaja esittää uusimmat kosmologiset teoriat ja niiden historian noin 200 sivulla. Esitys on melkoista vertausten ilotulitusta ja sinänsä nautittavaa tekstiä kirjallisesti, mutta – käyttääkseni saman tapaista esitystapaa – teos on ikään kuin lasi poreilevaa shamppanjaa, joka ei ainakaan minulla olisi mennyt päähän ellen olisi jo aikaisemmin ottanut pohjia Weinbergin, Feynmanin ja Syksy Räsäsen seurassa, ja kaikesta huolimatta jäi sellainen tunne, että teoksen luettuani ymmärsin vähemmän kuin sitä ennen. Mutta ehkä tämä on minun henkilökohtainen ongelmani.

Fysiikalla on empiirisenä tieteenä se etu puolellaan esimerkiksi filosofiaan nähden, että se voi jatkuvasti kehittää ja paikkailla matemaattisten teorioiden muodostamaa pyyntiverkkoaan havaintojen ja kokeiden osoittaessa, että vanha verkko ei enää toimi. Siksi fysiikan ja muidenkin luonnontieteiden kehittyminen on nopeaa, kun taas filosofia jo luonteensa takia näyttää joidenkin mielestä junnaavan paikallaan ja pyörittelevän samoja vanhoja ongelmia vuosisadasta toiseen. Mutta filosofien pyydykset ja saaliit ovatkin toisen tyyppisiä, eikä hitaus ole aina pahe.

Fysiikan tutkimuskohteena on aineellinen maailma ja maailmankaikkeus sellaisena kuin se näyttäytyy meille. Filosofia sen sijaan haluaa ymmärtää olemisen kokonaisuuden. Filosofia on reflektoiva tiede. Sen tutkimuskohteena on ’me maailmassa’ tai ’minä maailmassa’. Filosofi asettaa kysymyksenalaiseksi ja kritiikkinsä kohteeksi sen materialistisen, fysikalistisen ja reduktionistisen ontologian, joka on vallalla luonnontieteissä melko yleisesti ja kritiikittömästi. Vaikka tämä taustalla oleva ontologia ei olekaan juuri haitannut luonnontieteiden edistymistä, se on kuitenkin johtanut joihinkin kummallisiin tulkintoihin, joiden purkamisessa filosofeilla olisi varmaan sanansa sanottavana, ja jos mahdollista dialogissa fyysikoiden kanssa.

Mutta voi olla, ettei se ole mahdollista. Fysiikan menestyksen rohkaisemana ainakin jotkut fyysikot ainakin Suomessa ovat ottaneet melkein halveksivan asenteen filosofeja kohtaan ja olleet sitä mieltä, että heillä ei ole mitään annettavaa fysiikalle. Tälle asenteelle saattaa olla joitakin perusteita, joita en ehkä tunne tarpeeksi hyvin, mutta molemmin puolin on provosoitu ja provosoiduttu. Tästä lähtien ainakin tämän jälkimmäisen voisi mielestäni jättää väliin ja keskittyä esimerkiksi seuraavien fysiikan maailmankuvaan liittyvien filosofisten ongelmien pohtimiseen:

1. Sattuma. Kosmologit sanovat, että maailmankaikkeus on syntynyt sattumalta, koska heti alkusingulariteetin jälkeen tapahtuneen inflaation selittävä inflatoni noudattaa samanlaista todennäköisyysperiaatetta kuin muutkin kentät. Puhe sattumasta kaiken olevan yhteydessä on kuitenkin melko absurdia, siis että olisi sattumaa, että jotain ylipäänsä on olemassa. Ainakin sanojen merkitystä pitäisi harkita hieman tarkemmin, koska kaikkien tuntemasta sattumakäsitteestä ei voi olla kysymys. Vaikka sattuman käsite voidaankin hiukkasfysiikassa formuloida kauniin matemaattisesti, se on silti outo ja suuri käsite ja joidenkin mielestä tietämättömyyden synonyymi.

2. Aika. Millainen on fysiikan aika-avaruuden suhde subjektiiviseen aikaan. Olen alustavasti yrittänyt määritellä olemisen ydinrakenteena pitämäni subjektiivisen ajan siten, että siinä nykyisyys vaihtuu jatkuvasti menneisyydeksi uuden nykyisyyden kiteytyessä sen tilalle tulevaisuuteen suuntautuvassa tapahtumisen virassa. Se että tämä on ajan alkuperäinen merkitys, on tietenkin ontologinen kannanotto, mutta näiden kahden aikakäsityksen välinen suhde on joka tapauksessa mielenkiintoinen riippumatta siitä, pidetäänkö ainetta vai tietoisuutta ontologisesti ensisijaisena. Itse ajattelen, että myös fysiikan aikakäsite on peräisin subjektiivisesta aikatietoisuudesta, joka oikeastaan ei ole tietoisuutta ajasta vaan aika itse alkuperäisessä merkityksessään.

3. Mikä on todellista? Fyysikot ovat yleisesti sitä mieltä, että todellisuus ei ole ollenkaan sellainen kuin koemme sen arkielämässä, että esineiden tai olentojen todellinen olemus löytyy vasta kun ne on ”selitetty” palauttamalla ne ”kvarkkien tanssiksi”, eli fysiikan peruskomponenteiksi, ja alkuperäisiä olioita pidetään eräänlaisina harhanäkyinä, Platonin luolan varjoina. Oma intuitioni sanoo, että esimerkiksi kesäisellä niityllä lentelevä kärpänen on paljon todellisempi kuin sen muodostavat alkeishiukkaset, varsinkin kun sillä mitä ilmeisimmin on kokemuksia ympäristöstään. Fysiikka ja biologia vain kuvaavat sen rakenteen ja historian loogisesti johdonmukaisella tavalla niin tarkasti kuin mahdollista, rikastavat ja selventävät sen olemusta ja teorioiden avulla liittävät sen muuhun todellisuuteen, mutta eivät lopultakaan selitä, miksi kivet, kärpäset ja ihmiset ovat olemassa sellaisina kuin kohtaamme ne maailmassa, eivätkä varsinkaan sitä miksi minä olen olemassa. Minulle maailma on yhä mysteeri Darwinin ja Einsteinin jälkeenkin, ja oma olemassaoloni on kaikkien mysteerien äiti, jonka ymmärtämiseksi, jos se on ylipäänsä mahdollista, tarvitaan paljon muutakin kuin fysiikkaa ja biologiaa.

4. Indeterminismi. Voisiko olla löydettävissä jokin yhteys toisaalta kvanttimekaniikan kuvaaman aaltofunktion romahduksen eli epämääräisyyden häviämisen ja toisaalta subjektin spontaanisuuden eli teon, valinnan ja päätöksenteon aktien välillä? Nämä aktithan tulkitaan usein sellaisen vapauden ilmenemismuodoiksi, jota ei voida sovittaa yhteen kausaalisen determinismin kanssa. Voihan olla, että mitään yhteyttä ei ole, mutta näiden asioiden pohtiminen johtaisi jälleen kerran pohtimaan myös ontologisia kysymyksiä.

5. Merkitys. Fyysikko näkee maailman matemaattisten teorioiden läpi ja sanoo, että muulla tavoin sitä ei voidakaan aidosti ymmärtää. Filosofi yrittää ymmärtää maailmaa oman olemassaolonsa kannalta ja etsii sen merkitystä. Koska monelle filosofille matematiikka on vieras kieli, olisi suotavaa, että joku kääntäisi fysiikan salakirjoituksen kielelle, jota myös maallikko – ja ehkä jopa filosofi – voisi ymmärtää. Tätähän on kyllä tehtykin, mutta jos aina sanotaan, että tämän kaltaiset kuvaukset eivät tavoita varsinaista totuutta, filosofilta alkaa usko loppua. Mielestäni sen paremmin fyysikon kuin filosofinkaan ei pitäisi eristäytyä omaan pönttöönsä.

Monia muitakin filosofia kiinnostavia kysymyksiä fysiikan teorioista ja taustaoletuksista varmaan löytyy, ja luulisi että nämä kysymykset kiinnostavat myös fyysikoita itseään. Toivottavasti dialogia syntyy myös Suomessa.