1. Ajasta
Lapsena ajattelin,
että kuolema on niin kaukana, että elämä on käytännöllisesti katsoen ikuinen.
Nyt tiedän, että vaikka eläisin kauemmin kuin aurinko, mutta sitten kaikki
päättyisi, kymmenen miljardia vuotta olisi yhtä tyhjän kanssa.
Olen olemassa enkä voi olla olematta. Se, että en olisi
olemassa, ei ole ajateltavissa eikä siis mahdollista.
Ajatus, että en olisi olemassa, kumoaa itsensä.
Jos ajatus, että en olisi olemassa, olisi mielekäs, minun
olisi voitava ajatella se. Voin yrittää ajatella sitä, koska olen olemassa,
mutta juuri siksi ajatus hajoaa omaan mahdottomuuteensa.
Voisin ajatella, että on loogisesti täysin mahdollista,
että en ole olemassa. Tämä on kuitenkin outo ja virheellinen ajatus, sillä
olemassaolo ja logiikka edellyttävät toisiaan: olemassaolo noudattaa logiikan
lakeja, mutta jos en olisi olemassa, logiikkaakaan ei olisi.
Olemassaololla ei ole vastakohtaa. Olemattomuutta ei ole.
Olemassaolo on minkä tahansa olemista, mutta olemattomuus
on jonkin olemattomuutta jollain tavalla. Emme voi mielekkäästi puhua
olemattomuudesta yleensä.
Lause "Olemattomuutta ei ole" on tietenkin
tautologia. Kuitenkin se ilmaisee erään olemassaolon perusominaisuuden, jota
emme aina tule ajatelleeksi.
Se, että olen olemassa, ei riipu ajasta. Olen ikuisesti
olemassa.
Loputtomuus on olemassaoloni looginen ominaisuus. Lause
"Olen olemassa" on aina tosi.
En ole ehkä enää nuori. Mutta mitä tarkoittaa, että en
ole enää olemassa?
Joku toinen ei ehkä enää ole kanssani maailmassa, koska
hän on kuollut. Mutta minä olen aina olemassa.
Ilmaisuilla "Jos en olisi olemassa..." ja
"Sitten kun en enää ole olemassa..." ei ole mitään järjellistä
sisältöä.
Olemassaolo on sitä, että koen jotain tässä ja nyt.
Olemassaolo on minun olemassaoloani.
Vain minä olen olemassa. Toisten ja esineiden oleminen on
seuraus minun olemassaolostani.
Toiset ja esineet muodostavat maailman. Maailma on, koska
olen olemassa.
Kaikki, mikä on, on yhteydessä olemassaolooni.
Jos en olisi olemassa, mitään ei olisi.
Olemassaolo on kokemuksen vaihtumista uudeksi
kokemukseksi.
Peräkkäisten kokemusten välissä ei ole mitään. On vain
kokemus ja sen jälkeen toinen kokemus.
Jokaista kokemusta seuraa uusi kokemus.
Viimeistä kokemusta ei ole.
Jos olisi viimeinen kokemus, siis kokemus, jonka jälkeen
ei olisi mitään kokemuksia, ei mitään kokemuksia olisi, ei siis myöskään tätä
jonka juuri nyt koen.
Kaikki kokemukset ovat minun kokemuksiani.
Kokemus koetaan tässä ja nyt. Siksi vain minä voin kokea
sen.
Vierasta kokemusta ei ole. Tämä on etiikan kestävä
perusta.
Sen, minkä teen toiselle, teen itselleni.
Se, minkä teen toiselle, olisi yhdentekevää ellen olisi
myös tekoni kohde.
Ne jotka ovat ymmärtäneet, että sielu vaeltaa, ovat
myös ymmärtäneet, että astuessaan muurahaisen päälle he koskettavat sitä olemassaolon
virtaa, jota he itse purjehtivat.
Ne kokemukset, joita en koe tällä hetkellä, ovat
menneisyydessä tai tulevaisuudessa.
Menneisyys ja tulevaisuus määräytyvät suhteessa nykyiseen
kokemukseeni.
Aika on se olemassaoloni perusominaisuus, että tämänhetkistä
kokemustani seuraa uusi kokemus.
Aika on olemassaolon ydinrakenne.
Olemassaolo ilman aikaa on käsitteellinen mahdottomuus.
Aika on kokemisen välttämätön muoto. Voin olla olemassa
vain siten, että kokemukseni sisältö vaihtuu uudeksi sisällöksi.
Kaikki kokemukset ovat ajallisessa suhteessa toisiinsa.
Ne muodostavat sarjan.
Kokemukset ovat kuin rivi lamppuja, jotka peräkkäin ja
yksi kerrallaan syttyvät ja sammuvat. Palava lamppu on tämänhetkinen
kokemukseni.
Kun kirjoitan tätä, lamppuja syttyy ja sammuu. Kun joku
lukee tätä, toisia lamppuja syttyy ja sammuu.
Aika ja ikuisuus eivät ole toistensa vastakohtia. Aika on
ikuinen.
Aika on peräkkäisten nykyhetkien muodostama ikuisuus.
Ikuisuus on kokemusten loppumattomuutta. Se toteutuu
ajassa. Täällä.
Joku on sanonut, että hetki on ajan ja ikuisuuden
leikkauspiste. Mutta tämä ajatus mystifioi ikuisuuden. Aika rakentuu
nykyhetkistä, jotka seuraavat toisiaan ikuisesti.
Aina on nyt. Ja nyt on aina jotain.
Pelkomme ajan päättymisestä on turha. Toiveemme ajan
muuttumisesta ajattomuudeksi on mieletön. Toiveemme ikuisuudesta on jo
toteutunut.
Kokemus voi sisältää viittauksia aikaisempiin
kokemuksiin. Näistä viittauksista rakentuu muisti.
Muisti määrittelee yksilön.
Yksilö on niiden kokemusten sarja, jotka muisti liittää
toisiinsa.
Yksilöt muodostavat ajallisen sarjan.
Olen toisaalta jokin yksilö, toisaalta se joka käy läpi
kaikki yksilölliset muodot.
Yksilönä olen kuolevainen, kokijana kuolematon.
Muodot katoavat, mutta se, mikä vaihtaa muotoa, ei katoa.
Yksilönä olen muistini, kokijana en mitään.
Kaikki, mikä on, katoaa, siis myös se yksilö, joka olen.
Vain se olematon, jolle kaikki oleva on, on ikuinen.
Koska en ole kokijana mitään olevaa, en voi kadota, joten
minun on oltava ikuisesti olemassa.
Olen eräs yksilö, josta voin sanoa: "Sitten kun
minua ei enää ole..." Sen sijaan ilmaisu "Sitten kun en enää ole
olemassa..." on vailla mieltä.
Kokija on aina sama: se joka on olemassa tässä ja nyt.
Siis minä. Mutta nimeni voi olla mikä tahansa.
Olen kokijana se, jolle kaikki kokemussisällöt ilmenevät.
Se, että kaikki sisällöt ilmenevät minulle, on ajan perusominaisuus. Aika
yhdistää kokemukset toisiinsa siten, että kaikki kokemukset ovat minun
kokemuksiani.
Se, että en ole kokijana mitään, tarkoittaa, että vaikka
koen joka hetki jonkin kokemuksen, ja vaikka koen viime kädessä kaikki
kokemukset, kokemuksilla ei ole sellaisia viittaussuhteita toisiinsa, että
muodostuisi jokin kaikkien kokemusten läpi säilyvä ominaisuus, ikuinen muisti
tai "minuus". Ainoastaan aika liittää kaikki kokemukset toisiinsa:
niillä on kaikilla jokin sijainti toisiinsa nähden yhteisessä aikasarjassa.
Lause "Olen olemassa" on tosi myös silloin kun
olen kuollut.
Se yksilö, joka olen, kuolee. Mutta joku syntyy. Minä.
Kuolema on unohdus.
Kun uusi kokemus ei sisällä viittausta nykyiseen
kokemukseeni, kuolen.
Koska peräkkäisten kokemusten välissä ei ole mitään, vain
muisti erottaa elämän kuolemasta.
Kokemus kuolee heti synnyttyään, mutta uusi kokemus voi
herättää sen henkiin muistamalla sen.
Nykyisyys kuolee menneisyydeksi, herää eloon toistuvina
muistoina, ja katoaa sitten lopullisesti näkymättömiin.
Koen nyt tämän kokemuksen, ja sitten koen uuden
kokemuksen. Jos uusi kokemukseni sisältää jotain edelliseen kokemukseen
liittyvää, elämäni jatkuu. Muussa tapauksessa olen kuollut ja juuri syntynyt.
Nykyisyys vaeltaa todellisuuden läpi raahaten mukanaan
putoilevia menneisyyden kappaleita.
Kun kuolen, jokin menneisyyden katkelma irtoaa minusta.
Menneisyys, joka on muistina läsnä nykyisyydessä, katoaa
kuollessani näkymättömiin.
Kuolemassa muutun toiseksi yksilöksi.
Kun olen kuollut, en muista sitä yksilöä, joka olin.
Kun olen kuollut, olen joku, joka on minulle nyt eräs
toinen, ja jolle minä olen eräs toinen.
Kun olen kuollut, nämä lauseet on joku toinen
kirjoittanut.
Jokainen tietää, millaista on olla kuollut.
Olen jättänyt sen joka olin, ja nyt kun olen kuollut,
olen tämä jonka myös kohta jätän.
Kun kuolen, jätän itseni.
Kuolema on hyppy, jolla siirryn aika-avaruuden pisteestä
toiseen ilman nopeutta.
Virta on näkymätön ja lautturi tekee työnsä nopeasti.
Äkkiä vain olen tässä oudossa maisemassa enkä muista mistä olen tullut tänne.
Elämä on matka unohduksesta unohdukseen. Olemassaolo on
sitä, että olen aina jollain elämän pituisella matkalla.
Elämä ja kuolema eivät ole ilmiöitä. Elämä on ilmiöiden
ilmenemistä jollekin yksilölle, ja kuolema on se muistikatkos, joka erottaa
yksilön toisesta yksilöstä.
Ilmiöt ilmenevät minulle, ja kun olen kuollut, ne
ilmenevät sille toiselle, joka olen.
Kuolema ei ole mitään. On vain erään yksilön viimeinen
kokemus ja erään toisen yksilön ensimmäinen kokemus.
Loppu on alku.
2. Maailmasta
Jumala mietti,
loisiko maailman vai ei. Se päätti jättää sikseen. Silloin ihminen suuttui:
"On siinä meillä Luoja, kun ei hoida tehtäviään. Luo nyt ainakin
minut!" Eikä Jumalan auttanut muu kuin luoda ihminen ja maailma sille
kodiksi.
Jotkut ajattelevat, että ensin oli luonto ilman tajuntaa,
ja sitten jossain vaiheessa tajunta ilmaantui luonnon ominaisuudeksi. Tämä on
kuitenkin harhaanjohtava kuva luonnon ja tajunnan välisestä suhteesta, koska se
antaa ymmärtää, että tajunta olisi myös voinut jäädä syntymättä ja että
voisimme kuvitella luonnon ilman tajuntaa. Mutta koska olen olemassa enkä voi
olla olematta, tajunta on välttämättä olemassa ja tarvitsee luontoa ja sen
kehityshistoriaa toteuttamaan olemassaoloni.
Tajuntaa ei voi selittää tajunnan kohteiden avulla.
Olen ruumiina maailmassa. Näen ruumiini. Jos voisin nähdä
aivoni toiminnassa, näkisin mitä aivoissani tapahtuu kun katson niitä. Näkisin
näkemistapahtumani sellaisena kuin se näyttäytyy minulle maailmassa. Mutta se,
mitä näkisin, ei selittäisi sitä että näen sen.
Tajunta ei sijaitse missään aineellisen maailman paikassa
tai rakenteessa, ei edes aivoissa.
Ruumiini on maailmassa kohtaamani kappale. Pääni on
ruumiini osa. Aivoni ovat pääni sisällä oleva kudos, jonka toiminta on
yhteydessä siihen, millä tavalla koen maailman.
Päässäni ei ole ajatuksia. Aivoni eivät ajattele.
Koska kaikki oleva on suhteessa tajuntaan, tajunta ei voi
olla aineen eikä minkään muunkaan olevan ominaisuus.
Elämme aineellisessa maailmassa, tutkimme sitä, ja
jossain vaiheessa ajattelemme, että se on kaikki mitä on, ja että aineen
rakennetta tutkimalla saamme joskus selville myös sen, miksi olemme olemassa.
Maailma on kuitenkin olemassaolon rakenneosa, ja olemassaolomme selittää
maailman olemassaolon eikä päinvastoin.
Kun haluan ymmärtää olemassaoloani, alan tutkia sitä mikä
on jo edessäni: maailmaa jossa elän. Mutta en voi ymmärtää olemassaoloa enkä
maailmaa, jos en näe kokonaisuutta: ajallista olemistani maailmassa, joka on
olemassaoloni ehto.
Vaikka kokemuksen piirissä olisi vain ainetta, olennaista
ei olisi aine vaan aineellisen todellisuuden kokeminen.
Olemassaoloni rakenne on sellainen, että maailmassa
kohtaamani esineet ovat katseeni luonnollisia kohteita. Jos haluan nähdä itse
rakenteen, minun on katsottava lähemmäs. Mutta itseäni en näe, eikä
olemassaoloni ole esine, jota voisin katsoa.
Olemassaolon täytyy toteutua, ja se voi toteutua vain
oman sisäisen logiikkansa muotoisena. Luonto on yksi olemassaolon toteutumisen
välttämättömistä ilmenemismuodoista. Luonnolla on puolestaan oma sisäinen
logiikkansa, jonka ilmenemismuotoja ovat ne välttämättömät rakenteet, joita
sanomme luonnonlaeiksi.
Luonnonlait eivät selitä mitään. Luonnontieteet löytävät
luonnonlakeja ja toteavat ilmiöiden noudattavan niitä.
Vaikka saisimme selville kaikki luonnonlait, ja kaikki
tapahtuisi näiden luonnonlakien mukaisesti, olisi kuitenkin täysin
käsittämätöntä, että asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat.
Luonnontieteet eivät kykene selittämään miksi todellisuus
on sellainen kuin on. Ne ainoastaan läpivalaisevat maiseman, jotta näkisimme
ilmiöiden sisäisen rakenteen, niiden yhteydet luonnonlakeihin.
Kun näemme ilmiön rakenteen, ymmärrämme ja hallitsemme
sitä paremmin, eikä se enää vaivaa meitä yhtä paljon kuin ennen. Sanomme tätä
joskus myös selittämiseksi, mutta kysymyksessä ei tietenkään voi olla selitys
ilmiön olemassaololle.
Ilmiön selitys ei ole sen rakenteessa eikä toisissa
ilmiöissä, vaan olemassaolossamme, jonka toteuttamiseen se osallistuu.
Selitys sille, että aurinko nousee joka aamu, voisi olla
piirros aurinkokunnasta ja siihen liittyvä kuvaus maailmassa vallitsevista
luonnonlaeista. Kun näemme kokonaisuuden, johon ilmiö kuuluu, meistä tuntuu
että olemme selittäneet sen ja että se kuuluu nyt niiden ilmiöiden joukkoon,
jotka ymmärrämme. Mutta jos haluamme tietää, miksi aurinkokunta on olemassa,
meidän on kuvattava jokin suurempi kokonaisuus ja viime kädessä koko
maailmankaikkeus. Eikä selitys maailmankaikkeuden olemassaololle ole
maailmankaikkeudessa vaan meissä, jotka yritämme selittää maailmaa ja ymmärtää
olemassaoloamme.
Maailmankaikkeus on aineellinen organismi, joka toteuttaa
kaikki tajunnan muodot ajan loputtomana virtana. Ruumiini on maailmankaikkeuden
orgaaninen osa, joka toteuttaa sen tajunnan muodon, joka parhaillaan toteutuu.
Maailmankaikkeus toteuttaa ikuisen olemassaoloni. Siksi
aurinko nousee.
Maailma on yksi olemassaoloni perusrakenteista. Se on
olemassa, koska minä olen olemassa.
On mieletön ajatus, että olisi maailma, mutta minä en
olisi olemassa.
Maailma on enemmän kuin minkä voin havaita tai ymmärtää,
mutta se on silti olemassa vain minulle.
On tapahtumia, jotka ovat kaiken kokemuksen
ulottumattomissa. Mutta vaikka ne ovat kokemuksen ulottumattomissa, ne
edellyttävät jotain kokemusta, jonka ulottumattomissa ne ovat.
Vaikka kukaan ei ehkä ollut todistamassa auringon syntyä,
se on kuitenkin syntynyt tavalla, joka voidaan periaatteessa kuvata. Mutta tämä
ei merkitse, että maailma on tajunnasta riippumaton, sillä vaikka aurinko
olisikin syntynyt kaiken tajunnan ulottumattomissa, se on syntynyt maailmaan,
jossa olen olemassa, eikä ole mielekästä sanoa, että se olisi syntynyt vaikka
en olisi olemassa.
Olio voi olla ilman että se ilmenee, mutta ei ilman että
olen olemassa.
Voisin ajatella, että jos sata vuotta sitten olisi
tapahtunut jotain muuta kuin tapahtui, en olisi syntynyt eikä minua siis nyt
olisi olemassa. Mutta vaikka voisinkin kuvitella maailman toisenlaiseksi kuin
se on, en voisi kuvitella maailmaa, jossa en ole tällä hetkellä jokin yksilö.
Voisin ajatella, että olen olemassa ainoastaan siksi,
että maapallolle sattui kehittymään elämää. Mutta asia on tietenkin
päinvastoin: maapallolle "sattui" kehittymään elämää siksi, että olen
olemassa.
En ole olemassa siksi että sydämeni lyö, vaan sydämeni lyö
siksi että olen olemassa.
Jos maapallo räjähtäisi huomenna, tämä tapahtuma
määrittelisi joitakin olemassaoloni yksityiskohtia, mutta ei kumoaisi
olemassaoloani eikä sen loputtomuutta.
Minuus ei ole mikään olio, joka voi olla tai olla
olematta, vaan kaikkien olioiden ja ilmiöiden olemisen ehto. Kaikki, mikä on,
on suhteessa minuun.
Jos en olisi, mitään ei olisi. Ehkä kukaan ei ole vielä
ymmärtänyt tätä yksinkertaista lausetta ja kaikkia sen seurauksia.
3. Toisista
Lapset
lörpöttelevät pihalla. "Mitä jos minä olisin sinä", joku keksii.
"Jospa sinä oletkin", toinen sanoo.
Toiset ovat kokemusten sarjoja, yksilöitä.
Toiset yksilöt ovat suhteessa siihen yksilöön, joka olen
tällä hetkellä. Jos en olisi olemassa, toisiakaan ei olisi.
Toinen on sellaisen suhteen toinen jäsen, jonka toinen
jäsen olen minä. Ja koska suhde on symmetrinen, olen myös toinen, ja myös
toinen olen minä.
Olen ajallisessa ja avaruudellisessa suhteessa toisiin.
Toiset ovat maailmassa, mutta samalla menneisyydessäni
tai tulevaisuudessani.
Tajunta on minun tajuntaani. Se on kokemusten virtaa,
nykyisyyden vaihtumista uudeksi nykyisyydeksi. Myös toisten kokemukset kuuluvat
tähän virtaan, mutta koska ne eivät ole tämänhetkisiä kokemuksiani, niiden on
oltava menneisyydessä tai tulevaisuudessa kokemiani kokemuksia.
Minulla on tämä tunne, ja tiedän, että myös toisilla on
tunteita. Tunne on kuitenkin jotain tällä hetkellä läsnäolevaa, olemassaoloni
sisältö sellaisena kuin minä koen sen. Ei ole mielekästä puhua tunteesta, jota
en tunne. Mutta koska ne maailmassa kohtaamani tunteet, joita koen toisten
tuntevan, eivät ole samalla tavalla välittömästi läsnä kuin tämänhetkinen
tunteeni, ne voivat olla vain tunteita, jotka olen kokenut tai tulen kokemaan
niissä ajan pisteissä, joissa toiset sijaitsevat.
Jos en kokisi toisten kokemuksia, olisi olemassa
kokemuksia, jotka jäisivät kokematta.
On mahdotonta ajatella kokemusta, joka on olemassa mutta
jota en koe.
Kokemus jota en koe on oleva jota ei ole.
Olen yksilö, jonka muodostavat syntymäni ja kuolemani
välissä olevat kokemukset, siis kokemukset, joihin tämänhetkisellä
kokemuksellani on muistisuhde tai joilla on muistisuhde tämänhetkiseen
kokemukseeni. Toiset yksilöt rakentuvat syntymääni edeltäneistä ja kuolemani
jälkeisistä kokemuksista, siis kokemuksista, joihin minun kokemuksillani ei ole
muistisuhdetta ja joilla ei ole muistisuhdetta minun kokemuksiini.
Olemassaolo toteutuu ajan katkelmina, jotka asettuvat
limittäin toistensa suhteen muodostaen aika-avaruuden.
Se, että olen nyt tässä, on ajaton totuus. Nykyhetki on
maailman välittämä ainutkertainen sisältö, joka vaihtuessaan uudeksi
ainutkertaiseksi sisällöksi muodostaa muistin välittämänä sen ainutkertaisen
hetkien sarjan, jota sanomme yksilöksi. Yksilöt ovat kokemusten sarjoja, jotka
kuolemaksi sanomamme muistinmenetyksen toisistaan erottamina vaihtuvat
toisikseen muodostaen toisaalta sen loputtoman nykyhetkien sarjan, jota sanomme
ajaksi, ja toisaalta, kohdatessaan toisensa ja itsensä aineellisina kappaleina
avaruudessa, sen tapahtumien kokonaisuuden, jota sanomme maailmankaikkeudeksi.
Kohtaan toisissa itseni. Tämä ei ole vertauskuva.
Kohdatessani hänet kohtaan erään hetken siinä
loputtomassa hetkien sarjassa, jonka nykyhetkessä kohtaan hänet, ja jonka
jonakin menneisyyden tai tulevaisuuden hetkenä olen ollut tai tulen olemaan hän
joka kohtaa minut samassa kohtaamistapahtumassa.
A ja B näkevät toisensa samanaikaisesti siinä ajassa,
joka heidän yhteisessä maailmassaan on heille yhteinen. Mutta siinä ajassa,
joka yhdistää nämä kaksi kokemusta toisiinsa tämänhetkisinä elämyksinä, toinen
tapahtuu ennen toista.
Se toinen, jonka kohtaan, olen minä, joka kohtaan erään
toisen: minut.
Tiedän, että toisilla on kokemuksia, ja tiedän, että
toinen on joku minä, mutta jokin estää minua näkemästä sitä, minkä kielioppi
ilmaisee: se minä, jonka kohtaan, olen minä.
Näissä lauseissa ‘minä’ ei viittaa yksilöön vaan
kokijaan. Tämä käyttötapa pyrkii ilmaisemaan sen näkemyksen, että on vain yksi
kokija, ja että kokija olen aina minä.
Kun puhun toiselle, ‘minä’ viittaa siihen yksilöön, joka
olen, ja ‘sinä’ viittaa toiseen yksilöön. Se, että on vain yksi kokija, ei
ilmene arkikielessä.
Se, että vain minä olen olemassa, ei tarkoita, että
toiset eivät olisi olemassa. ‘minä’ ja ’toinen’ viittaavat samaan pisteeseen,
mutta tämä identiteetti toteutuu vain kuoleman kautta. Elämässä se ei ilmene.
Eläessäni toisten kanssa toiset ovat vain toisia.
Sanalla ‘minä’ on kaksi merkitystä: ’se joka nyt kokee
tämän’ ja ’se yksilö, joka nyt kokee tämän’. Puhuessani nämä merkitykset
sekoittuvat siten, että puhun samanaikaisesti yksilönä ja ajattomana
subjektina. Kun toinen puhuu, ajattelen että hän on minulle vieras yksilö,
jonka kokemusmaailma on minulta suljettu, enkä tule ajatelleeksi, että ‘minä’
todellakin viittaa vain yhteen pisteeseen: sisältöään vaihtavaan nykyhetkeen,
joka kohtaa itsensä maailmassa edeltä käsin tai jälkeenpäin, ja johon ‘minä’
voi siksi myös viitata edeltä käsin tai jälkeenpäin.
Käyttäessäni kieltä edellytän, että maailmassa on toisia
yksilöitä, jotka ymmärtävät minua. Kieli ei kuitenkaan helposti taivu
ilmaisemaan toisten olemassaolon syvempää merkitystä, ajallista suhdettani
toisiin.
Jos yritämme kielen avulla lähestyä olemassaolomme
syvintä merkitystä, kieli pingottuu äärirajoilleen valaisten todellisuutta
paradokseillaan.
Vain matkustamalla kielen ulkopuolelle näemme
olemassaolon ytimeen.
Kun puhun, puhun toisille, ja siksi puhun asioista, jotka
ovat meille maailmassa yhteisiä, ja itsestäni yksilönä, suhteessa toisiin. Tämä
on kielen aluetta. Mutta vain pieni liikahdus, näkökulman siirtymä, avaa toisen
alueen, jolla yhteiset asiat muuttuvat yksityisiksi, ja joka sen vuoksi jää
kielen ulkopuolelle. Vasta tällä alueella paljastuu se syvä yhteys, joka
välillämme vallitsee, ja siksi vasta tällä alueella näemme, ensimmäisen kerran,
mihin olemassaolomme merkitys perustuu.
Olemme kysyneet, keitä toiset ovat. Olemme myös kysyneet,
mitä on kuoleman jälkeen ja mitä oli ennen syntymää. Vastaus molempiin
kysymyksiin on sama: kuolemani jälkeen olen toinen ja ennen syntymääni olin
toinen.
Ajatus, että kohtaamani toinen olen minä, on loppuun
saakka ymmärrettynä selkeä mutta hämmentävä.
Toisten olemassaolo on meille itsestään selvää, koska se
kuuluu olemassaolomme perusrakenteisiin. Emme tule ajatelleeksi, kuinka
hämmästyttävästä ilmiöstä on kysymys.
Kun seurustelemme toistemme kanssa, emme ymmärrä keitä
toiset ovat. Mutta oivallamme sen ehkä jonain päivänä metsän hiljaisuudessa,
kun ajatuksemme päättävät lähteä valloittamaan rajaseutuja.
Joku oivalsi kerran, että maa on pallon muotoinen, ja nyt
ymmärrämme sen kaikki, vaikka aistimme kertovat meille toista. Samalla tavalla
ratkeavat kuoleman ja toiseuden arvoitukset: kaikki vain asettuu paikalleen, ja
todellisuus paljastaa meille geometrisen muotonsa.